Auto jonka olisit joskus halunnut mutta nykyään et ehkä enää...

1960 mallinen Chrysler (New Yorker, 300F, vastaavat Desotot) oli pitkään haluttujen listalla kärjessä, eikä saman vuotinen Valiant ollut paljonkaan vähemmän kiinnostava. Sittemmin semmoisia on mennyt nenän edestä useita, muttei ole kiinnostanut niin paljoa, että olisi tullut otettua haltuun.

 

Lancia 037 oli mukulana semmonen ainakin muotoilultaan puhuttava, vähän samaa kuin v-tv sarjan aluksissa. Eikä ole mitään jakoa moista hommata edelleenkään kumpaakaan.

 

Pitkään haaveena oli joku muskeli Challe vuodelta -70 hemillä. Viriviri dusterilla sitä tuli vähän paikattua mutta sittemmin meni maku muskeliautoista kun nyky käyttöautot vei niistä sen muskelihohdon. Näistä vanhoista muskeliautoista tulee turhan huonosti käytettäviä kesän kruisailuihin ja lomareissuihin jos niistä koettaa tehdä omaa käyttöautoa liukkaammin liikkuvia. Jos ei tee, menee maku koko autosta.
Siksipä suosiolla aloin siirtymään vanhepiin autoihin, niissä fillis tulee jostain muusta kuin "muskeleista". Ensin -60 luvun alkupuolen auto, sitten -50 luvun loppupuolen. Nyt -51 ja -35 vuosimallit.

 

Vaikka se uus käyttis kulkis kuinka, niin mielestäni esim 70 vuoden challengerissa on enempi fiilistä kuin uusissa versioissa. Se kait näissä vanhoissa jenkeissä on ollut ideana, fiilis. Ei pelkkä kiihtyvyys, tai muu suorituskyky. Aika moni noilla ajelee, polkematta sitä kaasua jatkuvasti. Ja silti on fiilistä ja makua riittää.

 

- Keltainen tai musta 55 Chevy (se aikoinaan V8: ssa esitelty tai American Graffiti..)
- 57-58 Plymouth punaisena tai ihan miten vaan vaikka 4 D (Christine)
- 33-34 Ford (ZZ Top)
- El Camino 68-72

 

Mikset sä haluais tommosia enää?

 

Niin no, miks en..

 

Early mustangit. Muutaman kerran niillä pääsi ajamaan ja ei sen jälkeen ole niin kauheasti ne kiinnostaneet. Foxissa on niiden huonot puolet kuitenkin, vaikka ulkonäkö niissä on parempi.

 

Edes yksi kellastunut valokuva Panterasta olisi enemmän kuin, no, saattaisi edes toivoa.

 

Männäviikolla oli tommonen huutokaupassa myynissä. Sillon oli hinta 200000€. ei varmaan lähe alta puolen miljoonan.

 

Siinähän se vastaus tulikin. eurojaskaa odotellessa...

 

Buick Grand National. Auto josta kiinnostus jenkkeihin lähti aikoinaan.

Ensimmäistä kertaa livenä nähtyäni ihan GNX:än, loppui mielenkiinto laakista. Liian muovinen, ja kokoonpano näytti olevan taattua jenkkiä, jota se tietysti näissä muissakin on. Ja kun tehonkaan takia ei jaksa enään innostua, kun melko perus perhefarkku jo vie, tai sit hyppää moottoripyörän sarviin. Mennään sitte pappa-autoilla

 

Corvette c3 1968-72.
Kuume ei ole täysin laskenut 20v. aikana.
Mutta kun ei meikäläisen 190cm. ruho meinaa mahtua siihen.

 

Mikä tahansa hieno, kiiltävä ja nätti, nykymittapuulla oikeasti tehokas haluttua korimallia oleva muskeliauto. Kiiltävää pitää pestä ja vahata ja varoa kaikkia kolhuja. Oikeasti nykymittapuulla tehokkaan tehoja olis mahdoton käyttää. Halutussa korimallissa se auton arvo taas nostaisi hikikarpaloita otsalle aina ja kaikkialla

Rupinen neliovi dartti pirteällä pikkulohkolla on mulle sopiva. Kukaan ei sitä multa halua, renkaan saa savuamaan sopivasti mutta ei liikaa, eikä haittaa paskaakaan jos siihen tulee uusi lommo tai naarmu prisman parkkiksella. Sitäpaitsi tuokkn on ihan yhtä paskaa laatua kuin saman aikakauden challenger tai charger. Tosin kyllä se 71-> charger olis kyllä komia sekin.

Eikä pidä hankkia liian tehokasta käyttistä niin tuokin tuntuu nopealta.

Toisella haavelistalla olisi joku evomitsu tms millä voisi käydä soralla tai jäällä. Vanha a4 quattro on mulle sopivampi. Niin paljon tehoa että voi joutua hankaluuksiin, mutta niin vähän että henki ei lähde. Toisaalta jos audi kietoutuu puun ympäri niin nettiautosta löytyy halvalla toinen tilalle

 

Oli nuoruudessa useita autoja, joita olisin halunnut, mutta joita en tahdo enää. Paitsi yhtä, jota yli 30v omistanut ei myy, ja vain seisonut vuosia tallissa. En seuraa myyntipalstoja. Mulla on yhä 3 vanhaa autoa. Viimeisin hankinta on tapahtunut v. 2006.. Pitäisi tapahtua jokin mielenhäiriö, että hukkaisi yhden ja muu tulisi tilalle. Siitä seuraisi krapula.

 

1. Muotoilu kesti aikaa yllättävän huonosti.

Esimerkkinä PT Cruiser. Muistan kun American Car Showssa kävi kuparin värinen Chryslerin prototyyppi "Pronto Cruiser", se oli aika hieno sen aikaisiin muihin suppoihin verrattuna. Seuraavana vuonna samassa showssa oli Spinnerissä esitelty, samaan visioon nojaava kustomoitu kupla. Yllättäen parin vuoden päästä se ilmestyi myyntiin jopa tänne pohjolaan. Tekniikka oli melko pettymys, mutta oli se edelleen aika radikaalin näköinen. Toisaalta ankea perheauton tekniikka mahdollisti auton aika monen saataville. Sitten tuli aftermarketteollisuus, kaikkiin PT Cruisereihin oli pakko liimata kaikkea mahdollista tingeltangelia, veekasissakin rakennettiin tuollaiseen autohifit ja "norsun esinahan" värinen nahkasisusta. Suurin osa lärsäkkeistä oli parilitraisessa etuvetoisessa perheautossa melko naurettavia, joten PT luisui muutamassa vuodessa lemppareista totaaleihin inhokkeihin. Ehkä aika vielä joskus kultaa tämänkin mallin? Vähän samalla lailla kävi ensimmäiselle "retromustangille", nykysilmään yksi uudempi (se facelift) tai vanhempi (new edge?) korimalli on hienompia.

2. Olisi kiva lainata viikonlopuksi, kamala omistaa

Kaikki Ferrarit, Lambot jne. eksoottiset super/hyperautot. Oli pikkutyttönä julisteina huoneen seinällä. Eivät ole varsinaisesti kilpa-autoja mutta soveltuvat huonosti kadullekaan. Matalia ja hirveästi tehoa, jota ei pysty hyödyntämään oikein missään. Kalliit ylläpitokustannukset ja eksoottiset huollot. Ultimaattinen esimerkki tämmöisestä on tietty 80-luvun Testarossa. Jos omin rahoin joutuisi ylläpitämään ns. oikeaa urheiluautoa, olisi se luultavasti Corvette tai joku japanilainen. Porsche kävisi myös, mutta en pidä niistä.

Jatkuu...

 

3. Muskeliautojen suunnittelun ja kokoonpanon laatu. Ei ehkä ihan "turn off", mutta huomaan esimerkiksi Chargereissa kuolaavani pappamaisia "ykköskoppaisia" eli 66-67 malleja, koska niissä on hienompia yksityiskohtia, ulkokuoren kromit paremmin harkittu ja varsinkin sisusta mittaristoineen komeampi ja yksityiskohtaisempi. "Everybodys darling" 68-70 malleissa kojelauta on jo aika muovinen ja jotenkin pullistetut korinosat on "vaan heitetty" kasaan. Toki ymmärrän, että yli 50 vuoden ikään kaikki nuo on vähintään kerran entisöity ja kasaajasta riippuu lopputuloksen onnistuminen, mutta yleisfiilis on, että 66-67 on laadukkaammin tehty ja suunniteltu kuin 68-70 (muistan lukeneeni juttuja, että laadunvalvonnassa oikeasti säästettiin 60-luvun loppua kohti).

 

4. Maku kehittyy ja jalostuu, mieli muuttuu.

Pikku-Harrista 80-luvun isot jenkit, siis capricet, custom cruiserit, delta 88:t, crown victoriat, fleetwood broughamit oli tosi siistejä, kesämökiltä löytyy vielä lehtiöitä, joissa olen hahmotellut capricen keulaa tuhertaen. Ihmekös tuo, niitä oli leffat pullollaan ja piilofarmaribuumin myötä myös kylänraitilla. Murrosiässä tilasin veekasimagazinea ja opin, että "leppäjeepit on vaan halpoja sikalinttoja", olis pitänyt olla kaksdeehootee monimonikympillä. Siinä finnien siirtyessä naamasta selkään kuitenkin huomasin, kuinka hienoja autoja sellaiset oli ja itsellekin oli sitten pakko semmoinen hommata.

5. Maku jalostuu, mieli muuttuu, part 2.
Tietylle malleille on vuosien varrella aika pahasti kyllästetty. Yllämainittuja Chargereita ei juuri 90-luvun lopun Harrin maailmaan eksynyt, mutta sittemmin niitä on joka paikka täysi. Tämähän on positiivinen ongelma, malli on ihan syystä monen lemppari ja näkee, että moni on saanut mahdollisuuden toteuttaa unelmansa. Ykköskoppainen Camaro on vuosien varrella lehtien sivuilla ollut rakennettuna jokaisella mahdollisella tavalla, että niistä on maku kadonnut kuin liikaa jauhetusta purkasta. Se on varmaan se maski, mutta saman ikäinen Firebird on taas mahtilaitos. Joku laittoi lentokoneen moottorin '55 Chevyyn, tämän jälkeen kaikki muukin tuntuu turhalta classic chevyjen suhteen.

Cadillacit on aina olleet vuosimallista riippumatta lemppareita. Ihan ensimmäiset muistikuvat (ja ne vihkojen töherrykset) taisivat osua '64 malliin. Samasta vihkosta löytyy erinäisiä töhryjä myös '53sesta. Sitten oli pitkään '59 övereine siipineen oli kuningasauto. Pitkään pidin outoja '61-'62 malleja jopa rumina. Nyt on jo pitkään maku luisunut uudempiin ja uudempiin. Siipimalleja aikani kuolattuani alkoi 67-68 malli näyttämään hyvältä, 65-66-mallin kulmikkuus alkaa vihdoin elämään noissa malleissa. Viime vuosina ehdoton lemppari oli '69 De Ville. Ihan viime metreillä pääsin etuvetoallergiastani yli ja älysin katon tarpeellisuuden (olen sademagneetti), joten sopivan yksilön sattuessa kohdille, unelma lopulta toteutui '71 Eldorado Coupen muodossa. Se on henkilökohtaisen luksuksen ilmentymä, cadillaccien cadillac.

Katselin Netflixistä Stranger Thingsin kolmatta kautta ja siinä esiintyvä kasari-Eldorado näytti jo pelottavan hyvältä...

 

Katohan, joku toinenki kuka tykkää ykköslähön Chargerista enempi

 

Ja sama homma Barracudan kanssa. Tai GTO:n. Oikeastaan Mustanginkin kanssa.