Mistä jenkki harrastus alkoi?

Alkuperäiseen kysymykseen.67 Dodge Dart 225cid. Oli ensimmäinen ostamani henkilöauto.
Kesti 2 vkoa kun tajusin,vituix meni, 66 Dodge Monaco 383cid tuli vaihdossa ja siittä lähtien
ei ole pienempi pyttyissiin harrasteautoihin sotkeennuttu,eikä sotkeennuta!
Vuotta aprikoiville,sanoisin 1982.

 

Minkähänlaisesta Monacosta on kyse?

 

Sininen 4d.Rekkaria en muista.Matkalaukullinen vanhoja kuvia.Perikunta aikanaan
perkaa tai hävittää. YHTÄÄN rockauton magneettia ei tule Suomalaisen heteromiehen
jäljiltä löytymään,se on lupaus!

 

Vanhoja autoja ollu yli 30 v , eka jenkki tuli 2007 . Merkki tuli päätettyä jo 80-luvulla , ei mitään tusinatuotteita , vaan AMC. Näitä ollu jo useita , tällä hetkellä Wagoneer -80 360 ja American -64 232.

 

Lapsesta asti ne on kiinnostanu, eli veekaseja tuli lueskeltua ja pienoismalleja rakenneltua ym. Setä toi rauhanturvahommista uuden Firebirdin vuonna 1991, se on varmasti ollu merkittävimpiä yksittäisiä tekijöitä (olin 10v). Samanhenkistä kaveriporukkaa ei vaan silloin parikymppisenä oikeen ollut niin jäi ne Aspenit, Capricet ja muut ensijenkit tuolloin laittamatta, ja auto piti muutenkin olla sellainen että se lähtee opiskelijan asunnon pihalta aina käyntiin ja sillä voi ajella kesät talvet (no miksi ei jollain 80-luvun pitkäkatolla muka olisi voinut, näin jälkikäteen ajateltuna, mutta silloin ajatus tuntui mahdottomalta). Autoharrastamiseen ei ollut kotoa muuton jälkeen myöskään tiloja.

Likempänä kolmeakymppiä pääs sitten verkostoitumaan alan harrastajiin, liittymään alan kerhoon ja siinä useiden muiden elämänmullistusten (työpaikan vaihto, ero, muutto x2 ym.) voimauttamana päätin hoitaa loputkin elämänalueet kuntoon ja hommasin 30v-lahjaksi itelle Novan Amerikasta. Myöhemmin kun löytyi vielä tuo samanhenkinen nainen niin nyt on jenkkiautoja kertynyt talouteen yhteensä neljä ja harrikoita yksi

 

1980 kuusi vuotiaana pojan kloppina sain ekan "auton" Fiat 850 ja siitä ajokortti ikään jos jonkilaista peltorassia alla. 10v tauon jälkeen alkoi kädet syyhyämään ruuvattavaa, joten vaimon kauhuksi ostin nettihuutokaupasta Elcaminon josta tämä hulluus sitten taas lähti. Nyt rakentelen c10 stepsidea mallia 1973 pultti kerrallaan. Kun tuo valmistuu, niin siihen saa sitten jäädä hetkesi nämä hommat

 

Lapsuus ja nuoruus meni maaseudulla jossa Amerikanautoista ei ollut pienintäkään hajuakaan. Mopoikäisenä käsiin osui joitakin autolehtiä mm. kotimainen lehti SuperCar -80 luvulla. Jostain lehdestä, en muista mistä, luin jutun Suomen ensimmäisestä C4 -84 Corvettesta, ja se jäi kummittelemaan takaraivoon. 1990- luvun puolivälissä näin ihan livenä kadunreunassa lottovoittajan -95 mustan Corvetten. Tuohon aikaan C4 Vetten ostaminen oli yhtä utopistinen haave kuin kuulento. Kuitenkin Tojotan, Ooppelin ja Bemarin jälkeen vuonna -97 olo oli sellainen että Corvette on saatava jotta auto näyttää sporttiautolta eikä perhesedanilta. Sopivaa Vetteä ei kuitenkaan löytynyt lyhyellä aikataululla joten tuli ostettua Camaro Z28 Iroc-z. C4 Vette haave toteutui vuonna 2003 ja juurikin -95 vuosimalli tuli ostettua Helsingistä. Vette on vieläkin tallissa ja lisäksi kolmas Camaro on menossa käyttöautona. Kyllä se suurin polte ja ainoa syy Amerikanauton hankintaan on ollut ulkoinen olemus joka taatusti erottuu massasta ja tietenkin iso V8. Tässä vuosien saatossa on tullut myös selväksi se että tuollainen Chevrolet isolla V8 koneella on mitä mainioin talviauto, kajuutassa riittää lämpöä ja iso moottori lämpiää nopeasti sekä pysyy pitkään lämpöisenä ja ennen kaikkea ei tarvitse tuskailla tyhjentyneiden akkujen ja kaiken maailman Webastojen ja muiden paskalämmittimien kanssa jotka ei toimi silloin kun on tosipakkanen. Ainut huono puoli talvella ettei pitoa ole missään koskaan mutta siitä selviää opettelemalla ajamaan.

 

Vähän offtopic, mutta eilen espoossa työmaalla sato lunta koko aamun, niin että autot alko peittyä lumeen aamupäivän aikana, paitti yks onneton diesel rami. Iso kiuas pitkä lämpö

 

Vuonna -80 syntymäni aikoihin isällä oli -64 Rambler American. Tällä ei varmaankaan ole synnäriltä tultu kotiin, talvet tuntui olleen seisonnassa. Paikallinen nuoriso oli ostanut Ramblerin puoliväkisellä 2-ovisten jenkkiautojen kuumeessa pois jo seuraavana vuonna jonka jälkeen olikin hetken valkoinen -65 Valiant. Valiant ei kauaa ollu vaan vaihtui 99 Saabiin joita oli sitten useita peräkkäin seuraavan 10 vuoden aikana. 80-luvun lopulla pihaan ilmestyi -69 Belvedere. Oli tullut alunperin isälle kansiremppaan, mutta löytyy tallista projektikuntoisena vieläkin. Tämän takapenkillä vietettiinkin enempivähempi seuraava 10 vuotta, jonka aikana kierrettiin Ylivieskan ja Kalajoen kiihdytyksiä, Oulun näyttelyt yms paikallisia tapahtumia isän ja pikkuveljen kanssa. Ja ympäri vuoden oli muutenkin ajossa muiden autojen ohessa. -98 alkuvuodesta kun sain ajokortin niin ensimmäiset 3 kesää tuli ajettua tällä, kunnes meni kunnostukseen joka jatkuu vieläkin... Belvederen ruostevaurioita kauhistellessa ostin itselle -64 Valiantin, joka oli kyllä paljon pahempi. Se jäikin lähinnä hitsausharjoitteluautoksi, löytyy toki nurkista vieläkin. Tienpäälle piti päästä ja ostin kaverilta -65 Valiantin johon tehtiin piristetty 225 keulalle. Tämäkin Valiantti oli melkoisen mätä ja tilalle tuli 2 ovinen -69 Sport Satellite. Vähän myöhemmin naapurikylältä löytyi valkoinen -65 Valiant joka piti ostaa itselle, tällä onkin pääasiassa viime vuodet ajettu teknisen läpikäynnin/päivityksen jälkeen. Muutama vuosi sitten piti vielä ostaa iso farmari, joka on ollut Valiantin kanssa yhtäaikaa ajossa. Jospa sitä ens kesäksi sais tuon Satelliten ajoon ja pääsisi Belvederen kunnostusta jatkamaan...
Nuorempi poika haettiin Valiantilla synnäriltä, on nyt ominut farkku-Chryslerin omaksi autokseen. Jospa sitä olisi jälkipolvellakin jotain kerrottavaa harrastuksesta sitten aikoinaan

 

Kun 70-luvun alun Mantsa-harrastus (nykysuomeksi enduro) vei treeni poluille Itä-Helsinkiin ja Sipoon metsiin, niin treenikaverin pihassa pyöriä pestessä kantautui korviin piristetyn Moparin pikkulohkon iloinen pörinä. Pyörihän siellä muutama Fairlane GT yms. Siitä jäi sitten jonkinlainen muistijälki jota piti noudattaa vähän myöhemmin. Ennen inttiä myin enskaKotarin pois yhdessä silloisen talvi-kulkineen kanssa (kahdella Hemi-kannella varustettu 4-banger ;-) ). Intin aikaiseksi kulkineeksi piti saada V8. Maakunnasta löytyi sitten 221-pikkulohko Ford Fairlane vm -63. Sillä sujui armeijan ajan liikkumiset, mutta heti siviiliin päästyäni piti päästä eroon liioista ovista. Eli 2D HT oli pakko saada. Taas samaan länsirannikon kaupunkiin junalla ja takas -65 Dart GT:llä. Sen 273:n sai sitten pientä piristystä parin talven aikana ja sillä tahkottiin sen ajan kisojakin omaksi iloksi ja 7 1/4" perien surmaksi pari kesää. Kunnes reilu 40 vuotta sitten kaikki muuttui. Pellen muistoksi hänen -67 Camaro siirtyi omaan talliin ja matka jatkuu...

Ehkä Poriin ens kesänä? Se on sit Porin kisan 40-vuotis juhlakisa. Mun ja Camaron kohdalla myöskin tulis 40 vuotta ekasta yhteisestä kisasta ja vielä samalla Stripillä. Camarollahan Pelle aloitti jo Keimolassa aiemmin, niin kuin minä Dartilla.

t. AM

 

Ja on On isoilla alkukirjaimella lausetta alottaessa, vaikka kuinka olisikin kyse vain kommentoimisesta!

 

Hienosti onnistui taas lainaus.

 

Isällä ja sen veljellä oli molemmilla 70- luvun alussa 1965 valiantit, joista alkoi ensimmäiset ajoharjoittelut autolla isän sylissä ajaen.
Päivähoidosta hakiessa oli mageeta kun isä vingutti puolivyötakarenkaita soralta asfalttitielle käännyttäessä.
Eihän se Vallu mikään tykki ollu, mutta pennun silmissä siinä oli jotain suurta ja mahtavaa, kun muut pörryytti kuplilla, ladoilla ja kuussatasilla.
60- luvun puolivälin A-keho Mopareilla on meikäläisessä siksi ikuinen sydänpaikka.

 

Se tietysti täytyy myös mainita, että jenkkiautojen lisäksi on jo pikkupoikana kiinnostanu ylipäätään kaikki vanhat autot/autonromut mitä esim. kotikylän metsistä ja ihmisten takapihoilta löytyi silloin 80/90-luvuilla, tai vielä liikenteestä jotain mustakilpisiä B Kadetteja, kuplavolkkareita, 140-sarjan Volvoja, Finn Datsuneita jne. Autopurkaamolla olisin varmaan viettänyt vaikka kokonaisen päivän ihmettelemässä. Varsinaiset autoerikoisuudet tuolla napapiirin pohjoispuolella pikkukaupungissa olivat harvinaisia, eli auton erikoisuus tarkoitti monesti vain auton korkeaa ikää. Muistan hyvin että kotikylässäni oli metsään hylättyinä sekä Mini että sen vierellä kromipuskurinen katollaan oleva auto jota pikkupoikana pidin jonain '55 Bel Airina, mutta Volgahan se näin jälkeenmpän ajateltuna on ollut

Toinen on se että pikkuautothan piti jo jollain tavalla tuunata; vähintään tussilla tummennettiin takavaloja ja ikkunoita. Polkupyörästä revittiin rapakaaret pois ja pyörä maalattiin, vaihdettiin pidempää etuhaarukkaa jostain mummopyörästä, siitä sitten luonnollinen jatkumo moponviritykseen jne.

Autoharrastuksen painottuminen amerikkalaisiin johtunee syistä että niiden muotokieli ja tietynlainen "meininki" poikkeaa mielestäni edukseen esim. eurooppalaisista tai japanilaisista autoista. Äänet jenkkiautoissa on tietysti oma lukunsa. Osatarjonnan helppoutta tuskin pikkulohko-chevyjen kanssa puuhastelevan tarvitsee erikseen edes mainita. Myös näihin liittyvä alakulttuuri kiehtoo ja onhan vanha amerikkalainen auto myös henkilökohtainen kannanotto yksilönvapauden puolesta maailmassa, missä puhutaan polttomoottoriautojen kieltämisestä ja kannustetaan ihmisiä samaan muottiin joka asiassa.

 

Tuo tuunaaminen oli lähes pakko.
Eka auto ajokortin saamisen jälkeen oli metallinhohtopunainen Datsun Finn.
Alle dunlopin aluvanteet 205/13 renkailla.
Sisusta kauttaaltaan kirkuvanpunaista karvaa.
Pyöräkotelot ja konehuone valkoisiksi.
Moottori, akselit punaisiksi ja tukivarret keltaisiksi. Miranoolilla.
Nelivalomaski verkosta, sisemmät umpiot mallia Cibie upotettuna maskiverkkoon.
Takapäätä ylös pitkillä sakkeleilla.
80- luku oli hienoa aikaa.

 

Kyllä! Mulla oli -80 -luvun alussa pappatuna jonka maalasin metallivioletiksi, tankkiin maalasin liekit joihin otin mallia V8-lehden jutun Oldsista. Taasse väsäsin wheelie-barsit ja kone tietty oli viilattu isolla kaasarilla. Jätin välityset vakioksi niin pesin kaverin sportti-tunan kiihdytyskisassa. Pappa hyppäs keulimaan kun heitti täyskaasuvaihdon kakkoselle, heh.

Sitte oli itetehty mikroauton tapanen 250 jammun koneella, kottikärryn renkaat ja mopon rumpujarru. Ei ollu täyspitkiä vaijereita joten ruttasin kupariputken pätkän vaijeriliitoksiin. Joskus ratti jäi käteen kun turahitsit petti ym. Ihme kun ei mitään pahempaa sattunut. Kottarin rengas alko vähä hakea, ku nopeus kiihty satasen pintaan hiekkatiellä. Painoin 50 kilon huitteilla joten aika mukavasti see hyökki tiheillä välityksillä.

Maalaistalon konehallissa oli hyvä laitella ja oli kaikenlaista romua mistä kehitellä komponentteja. Eikä vanhemmat joutanu vahtimaan tekemisiä.

 

Minä aloitin ehkä 4-5 vuotta sitten... Niinkin erikoisesta syystä, kuin että hoksasin, että näitä saa harrastaa tässä maassa vapaammin.

Joka kesä lähti kilvet useampaan kertaan, ja päälle lukuisat pysäytykset ja sakot. Yli 10 vuotta jaksoin sitä leikkiä eurooppalaisilla autoilla, mutta sitten vain tuli mitta täyteen ja hävitin ne lelut ja siirryin harrastamaan samaa aihetta, mutta jenkeillä, ja näillä onkin saanut olla ihan rauhassa.

 

Jostain kumman syystä mulla on suonissa virrannut RalliVormulaa ilmeisesti syntymästä lähtien. Kun olin alle kouluikäinen, meillä oli kotona pihan reunalla mäkistartissa -61 Nuffield ja itse en paljoa muista tuosta ajasta mutta kuulemma Nuhuvin peltisellä istuimella on tuntikausia istuttu rattia punoen ja sylki on suusta lentänyt. Vähän isompana ala-aste ikäisenä kodin lähellä kilometrin päässä oli metässä Mini joka oli siellä jo vuosia maatunut, muistan kun siellä piti kesällä käydä monta kertaa fiilistelemässä ja manuaalikeppiä hämmentämässä, ehkä se manuaalipakko jäi alitajuntaan jo silloin. Suvussa ja lähipiirissä kenelläkään ei ollut Amerikanautoja silloin kun olin nuori eli -70-80 luvuilla, ehkä juuri siksi aikuisena kiinnostus Amerikanautoihin oli normaaliakin kovempi. Ensimmäisen kerran näin livenä Jenkkiraudan n. 10- vuotiaana kun oman kylän poika tuli Ruotsista pyörähtämään kesällä, auto oli jokin pitkä lotja, ei niitä silloin tiennyt mikä merkki mutta huuli pyöreänä tuijotettiin ihmeissään. 28 vuotiaana sain oman Amerikankaaran hommattua ja toivottavasti tällä linjalla mennään hautaan asti, ellei tulevat hallitukset pilaa kaikkea hauskaa ihmisten elämässä. Ajankohtainen asia näin vaalien alla !

 

kyllähän tuota "harrastuksen" alottamista joutu kypsyttelee useamman vuoden lapsuuden haaveilun jälkeen, kun seura ja kasvatus eivät olleet tähän ohjaavaa laisinkaan... Lähitapahtumat ja alan lehdet kuitenkin ruokki aihetta niin että lopulta joitain vuosia säännöllisissä töissä oltua ja "uran huipulla" oli oltava rohkea ja itsenäinen ja hankittava se eka amerikan rauta V8:lla (Trans Am) ja opeteltava elämään sen kanssa. (taisi olla 2004/2005) Rupesihan niitä kavereita sitten auton avulla löytymään samanhenkisiä... Se sama harrasteauto tuli laiteltua hiljalleen mieleiseksen ja pideltyä n. 6-7 vuotta kunnes oli vaan saatava vanhempi klassikko. Käyttöautotkin oli sitten pitkään myös USA:sta tuon ensirohkaistumisen jälkeen...