Totuus moottorien virittämisestä

Ketju osiossa 'Yleistä rakentelusta', aloittaja C5_Z06, 8.1.2020.

  1. hantta

    hantta Gearhead

    Olen puolestani sitä mieltä, että jos moottorissa ei ole ollenkaan vauhtipyörää, tai on tonninpainoinen vauhtipyörä, on tehossa ainoa ero vauhtipyörän ilmanvastuksen lisääntyminen, eli tonnin vauhtipyörä ei lisää tehoa, mutta pienitehoisessa saattaa joissain tapauksissa antaa erilaisia tuloksia dynossa tai stripillä.
     
  2. xarper

    xarper Gearhead

    Eli voisko tän asian kiteyttää että kevyempi vauhtipyörä tekee autosta suorituskykyisemmän, ei tehokkaampaa?
     
    LPV tykkää tästä.
  3. Dataviilaaja

    Dataviilaaja Gearhead

    Riippuu siitä, millaista suorituskykyä haetaan.:poff:

    Voisin kuvitella mudassa ja kivikossa möyriessä olevan etua siitä, että on hieman inertiaa takana, eikä nyykähdetä heti ensimmäiseen kiveen pikkukierroksilla.
     
    Gary Grand ja hantta tykkäävät tästä.
  4. hantta

    hantta Gearhead

    Tai jos tehoa on, on metsässä ja kivikossa hyötyä kierrosherkkyydestä ;)
     
    xarper tykkää tästä.
  5. hantta

    hantta Gearhead

    Ja kierrosherkkyydellähän ei ole mitään tekemistä koneen tehon kanssa, vaikka kiihtyvyyttä parantaakin, vrt. korin kevennys :)
     
  6. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    16. ”Aidan takaa”

    Istuin Vatasen entisen työpaikan varaosatiskillä hermostuneena odottaen tietoa löytyisikö jarrupaloihin kulumisenvaroitinjohtoa vaiko ei, kun sivusilmällä huomasin jonkun tulleen viereiselle myyntipisteelle. Katsoin vaistonvaraisesti sinnepäin, jolloin minulle entuudestaan tuntematon mies tervehti. Vastasin tietenkin hänelle morjestamalla, samalla ihmetellen kukahan hän mahtaa olla. Kuulin hänen mainitsevan sukunimensä varaosamyyjälle ja jotenkin tutulta se tuntui, mutta en siltikään saanut mieleeni kuka hän voisi olla. No, hetkisen kuluttua hän kysyi miten koronavirus on meidän korjaamolla vaikuttanut, jolloin tulin entistä vakuuttuneemmaksi, että hän todella tietää kuka minä olen.

    Nolo tilanne, mutta niitä näitä juttelemallahan siitä selviää. Päästyäni takaisin korjaamolle istuin toimistopöydän taakse ja samalla katseeni osui tuttuun kalenteriin, jossa oli kuva vihreästä rallibemarista. Siinä auton kyljessä oli tuttu nimi. Niin toihan se tosiaan on. Aika usein auto on meillä pyöränkulmien säädössä, mutta omistaja käy harvemmin toimistossa, koska maksaa suoraan asentajalle, joka sitten kiikuttaa rahat minulle. Harmi sinänsä, koska olen odottanut sopivaa hetkeä mainita edellisen vuoden rallikalenterissa olleesta helmikuun 30. päivästä. No ehkä seuraavalla kertaa sitten.

    Sattumoisin samana päivänä Vatanen saapui korjaamolle tuodessaan hinausautolla erästä Fordin F250:sta korjattavaksi. Pyysin herran sisälle korjaamoon, koska aamupäivällä oli saapunut odotettu paketti Teksasista Yhdysvalloista. Menimme suoraan moottorinrakennushuoneeseen ja esittelin ylpeänä korumaista Diamondin mäntää ja muitakin jo aiemmin saapuneita viriosia. Kahden harrastajan kohdatessa keskustelu kiihtyi niin etten kuullut edes toimiston pirisevää puhelinta ja samalla virtuaaliprojektien tehot kasvoivat ainakin kahdellasadalla hevosvoimalla. Tuosta vaan. Helppoa.

    [​IMG]

    Vatanen kysyi sitten miksi en ole hetkeen kirjoittanut tähän ketjuun. Vastasin että antaa nyt vauhtipyöräkeskustelun rullata hiljakseen finaaliin. Ja että kyllä täältä pesee viikonloppuna. Ja nyt on se viikonloppu.

    ***

    Missä olit kun Kimi Räikkönen voitti Ferrarilla Formula ykkösten maailmanmestaruuden?

    Minä tiedän.

    Tietenkin television ääressä.

    Niin olin minäkin, mutta en kotisuomessa, vaan Ruotsissa. Tarkemmin sanottuna Tukholmassa. Elettiin loppusyksyä 2007.

    Siihen maailmanaikaan – kuten nykyäänkin – tapanani on kirjoitella autoprojekteistani nettiin. Varsinainen kirjoittaminen on tietenkin kaikista parasta, mutta ei voi kieltää, etteikö palautteen saaminen ole myös kivaa. Aivan kuten täälläkin, täysin tuntemattomat ihmiset lukevat tätä tekstiä ja voivat minut joskus myös tunnistaa vaikkapa jossain tapahtumissa. Joka kerta kun tuntematon ihminen tulee juttelemaan on se jotenkin omituista. Toinen ihminen tietää minut, mutta minä en sitä toista. Sitten kun saan kuulla nimimerkin, saatan hyvinkin tunnistaa: ”ai sä oot se”. Ja sekös on mitä mukavinta.

    Oli perjantai-ilta ja Brasiliassa Ferrarit ja muutkin tallit valmistautuivat ensimmäiseen harjoitusjaksoon. Brassit tiedetään fanaattiksiksi formulafaneiksi ja vaikka heidän suuri idolinsa Ayrton Senna oli poistunut keskuudestamme jo vuonna 1994, riitti katsomoihin silti väkeä vuodesta toiseen. Kymmenettuhannet formulafanit seurasivat aidan takaa mitä radalla tapahtui. Mutta minä en. En edes television välityksellä.

    Koska olin Turun satamassa. Mustalla ahdetulla Corvetella.

    Olin etukäteen netissä kertonut suunnitelmastani käydä Tukhomassa säätöreissulla ja olin siksi perjantai-iltana Turun satamassa aidatulla alueella odottamassa laivaan pääsyä.

    Vaikka oli jo syksy, oli aika lämmintä. Kuten yleensä satamissa, autot odottivat paikallaan jonossa laivaan lastausta. Avasin autoni oven saadakseni hieman raitista ilmaa kun kuulin etunimeäni huudettavan. ”Pekkaa...Pekkaa...”

    Siis mitä hittoa? Joku huutaa jostain nimeäni? Mistä ihmeestä...ja sitten näin miehen aidan takana muutaman kymmenen metrin päässä. Täh? Se kattoo mua. Ja heiluttelee kättään. Ja huutaa nimeäni...

    Ei auttanut kun nousta autosta ja kävellä aidan luo. ”Hei mä oon Matti! Terve Pekka. Kiva nähdä!”

    Olin edelleen hölmistynyt. Sanoin ”okei, tota tota...”. Ja sit se sanoi että on Finnsharkin keskustelupalstalta ja kertoi fooruminimimerkkinsä. Ja silloin mä tajusin. Se on lukenun mun kirjoituksia ja tiesi että mä oon täällä tänään joskus näihin aikoihin.

    Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Matin tapasin.

    Matti oli todellinen autoharrastaja. En koskaan kysynyt hänen koko nimeään, enkä suoraan sanottuna muista oliko hänen etunimensä edes Matti. Eikä se oikeastaan haittaakaan. Se mitä muistan hänestä on lukemattomat (”fingerpori”: oikeasti lukemani) viestit, sekä julkiset että privaatit.

    Matti harrasti Corvetteja sekä muitakin urheiluautoja. Vaikka vuosimallin 1969 avo-Corvette 427:lla ja tripowerilla onkin upea entisöitynä, niin ehkä kuitenkin Jaguarin avomallinen XK 120/140/150 brittiläisittäin vihreänä on vielä upeampi.

    Matilla oli talli ihan siinä sataman vieressä ja oli siksi tullut kuikuilemaan aidan taakse, josko sattuisi näkemään minusta ja autostani vilauksen. Ehdimme jutella vain hetken, koska autojono alkoi nytkähtelemään eteenpäin ja jouduin rientämään takaisin Corveten luo.

    [​IMG]

    [​IMG]

    [​IMG]

    [​IMG]

    Lauantaiaamun valjetessa olin jo Tukholmassa ja jatkoin siitä viripajalle. Brasilian aika-ajot jäivät näkemättä, mutta illalla hotellin tekstiteeveestä näin, että Kimin tilanne oli toivoton. Päätin etten viitsi vitutuksen välttämiseksi katsoa koko kisaa sunnuntai-iltana.

    No, sunnuntai-ilta saapui ja eräs tuttu formulafanaatikko kyseli tekstiviestillä mitkä ovat veikkaukseni lopputuloksiksi. Vastasin että ihan sama, enkä aio edes etsiä paikkaa täällä Tukholmassa missä kisan näkisi. Kisan jo alettua makailin flegmaattisena hotellihuoneen sängyllä ja nautiskelin ruotsalaista mellanööliä, kun sain tekstiviestin formulafanaatikolta että nyt menee peli muuten todella jännäksi. Että Hamiltonin autossa on jotain vikaa ja se ajaa hitaasti.

    Helkkari! Äkkiä housut jalkaan ja etsimään sporttibaaria! Onneksi ei tarvinut mennä kuin hotellin baariin jossa tuli suora lähetys F1-kisasta. Ja siellä minä sen katsoin. Juuri silloin kun Kimi Räikkösestä tuli yksinkertainen maailmanmestari. Sen kisan minäkin olisin halunnut nähdä paikan päällä. Vaikka sitten aidan takaa.



    ***

    Seuraavan vuoden syksyllä lähdin muutaman kuukauden komennukselle Saksan Myncheniin. Hotellini oli lähes Deutsche Museumin vieressä, ihan keskustassa. Arkipäivät menivät työasioissa, viikonloput sitten vapaammin. Vähän tylsää oli aika-ajoin; pornoakaan ei jaksanut katsoa kuin korkeintaan sen 6...7 kertaa päivässä, teeveestä kaikki tuli saksankielellä, leffatetteattereissa kaikki oli dubattua eikä sinänsä hyvää oluttakaan jaksanut juoda määräänsä enempää. Onneksi oli kuitenkin museoita ja muuta nähtävää. Ja tietenkin netti, jossa kirjoitella.

    Tuona aikana Matin kanssa tuli viestiteltyä kaikenlaista urheiluautoista. Eräänä loppusyksyn sunnuntaina Matti kertoi äitinsä menehtyneen äskettäin. Viesti oli aika koskettava. Tietenkin vastasin heti ja muutaman viestin verran pohdittiin ihmiselämän rajallisuutta ja sitä miten läheisen poismeno vaikuttaa. Toki sekaan mahtui aikanaan 1970-luvulla Turussa olleeseen V12-Ferrariin liittyviä muistoja Matin osalta.

    Ei siihen sitten montaa kuukautta mennyt, kun ihmettelin miksei Matti enää vastaa viesteihin. Sain sitten muualta kuulla, että Matti oli siirtynyt sellaisen aidan taakse, josta viestejä ei enää lähetellä.

    Tarinan mukaan hautajaisissa oli ollut useamman Corveten letka. Ehkä myös jokunen Jaguar.

    Aatteleppa sitä.

    ***

    To be continued...
     
    Muokattu: 21.3.2020
    onoff road, faffeli, Buick225 ja 21 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  7. Procharged Vette

    Procharged Vette 2nd gear

    Noin parikymmentä vuotta sitten leikkasin nurmikkoa pukattavalla Stigalla.
    Sattuipa niin että terä nappasi kiinni koivukantoon joka ei ollut laho. Terä pyörähti akselilla joten piti alkaa remonttihommiin. Kun olin irrottanut terän kampiakselista, heräsi kiusaus käynnistää kone, koska terähän toimittaa vauhtipyörän virkaa ja sillä on oletettavasti vaikutusta käyntiin. Tuumasta toimeen ja kone käyntiin, havainto että ilman terää käynti oli kuin täysin eri moottori olisi nyt kyseessä, kierrosherkkyys ja käynnin epätasaisuus ihan eri luokkaa. Tarkoitan sitä että keventämällä herkkyyden lisäys tuntuu mukavalta ja käynti muuttuu enemmän virimäiseksi aivan kuin nokka olisi vaihdettu ja se tuntuu vielä paremmalta.
     
    japetalk ja xarper tykkäävät tästä.
  8. Volvo_5.7

    Volvo_5.7 Gearhead

    Tarvitset kevennetyn viritysterän!
     
    Gary Grand tykkää tästä.
  9. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Keskustelupalstojen legendaarinen "Mickey" innoitti tuolloin kirjoittamaan alla olevan "isolohkorunon". Nuoremmille harrastajille tää viesti tuskin aukeaa..

    Mika taisi olla edellisen viestini henkilöä kuskissakin Lahden Motor Showssa joskus anno 2007.

    ***

    Isolohkoruno

    Mickey meidän, joka olet bannissa.

    Pyhitetty olkoot sinun El Caminosi.

    Tulkoon sinun dynosi.

    Tapahtukoon sinun tahtosi,

    myös maan päällä niinkuin taruissa.

    Anna meillä tänä päivänä

    meidän jokapäiväinen trollisi.

    Ja anna meille meidän pikkulohkomme anteeksi,

    niinkuin mekin annamme anteeksi niille,

    jotka ovat meidän pikkulohkomme rikkoneet.

    Aläkä saata meitä kiusaukseen,

    vaan hauku meidän suunnitelmat.

    Sillä sinun on stroukattu isolohko

    ja voima ja kunnia iankaikkisesti.

    Aamen.​

    ***
     
    -Skeletor-, chevy 2, Mikkis ja 5 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  10. Volvo_5.7

    Volvo_5.7 Gearhead

    Keula nousi vielä kolmosella kun se turussa kiihdytti kohti auringonlaskua, kilpakumppaneiden jäädessä nielemään pölyä ja pakokaasun katkua!
     
  11. Fuselage

    Fuselage Gearhead

    Ai mikä on paras... noh siihen en ota kantaa koska chevy... :D
     
  12. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    17. "Anna markka"

    En muista enää oliko jo euroaika, vai elettiinkö vielä markka-aikaa. Tummahipiäinen nuorimies oli kuitenkin muutamaa markkaa vailla Helsingin keskustassa. Kysyin että miksi. No siksi että hän pääsisi takaisin kotiinsa. Kysyin häneltä miten hän on päässyt tänne keskustaan kun ei ole markkaakaan rahaa. Se keskustelu loppui sitten siihen.

    Jokunen viikko myöhemmin normaalihipiäisempi tuttu kysäisi, toisinko hänen KTM-kilpaprätkäänsä varaosia jenkkilästä. Ne kuulemma olivat halvempia USA:ssa kuin Euroopassa ja niitä ei saanut ostaa eurooppalaiseen toimitusosoitteeseen. Niinpä minä sitten ostin ne omalla rahallani ja toimitusosoite oli silloinen San Franciscon asuntoni eli 1856 Pacific Avenue.

    [​IMG]

    Paketti saapui aikanaan asunnolleni ja otin osat mukaani lähtiessäni Suomen reissulle. Korvauksen vaivasta sain pankkitililleni ja osat luovutin muistaakseni Tampereen rautatieasemalla hieman myöhässä olleesta Pendolinosta.

    En minä sillä mitään netonnut. Kunhan autoin tuttua harrastajaa. Ja sain siitä samalla hyvän mielen.

    Meni jokunen vuosi ja sama harrastaja kertoi, että haluaisi joskus ajaa tehokasta autoa radalla. Prätkämies kun oli, ei ollut sellaisella päässyt koskaan ajamaan ja halusi kovasti verrata autoa prätkään. Kerroin että ei auton tehopainosuhde ole tyypillisesti läheskään samaa tasoa kuin prätkillä, mutta autollakin pääsee mutkissa kovaa. Ja että oma 630-heppainen Vetteni on tarjolla koeajoon. Ahvenistolla.

    Niin, Ahvenisto Hämeenlinnassa. Se nyt on pöhköin paikka lähteä testaamaan autoa, kun siellä on melkein joka paikassa muuri vastassa jos hiemankin lipsauttaa pitkäksi.

    Sama tuttu harrastaja oli kiireinen kumisaapasvalmistajan kännykkäprojekteissa, eikä sopivaa aikataulua oikein löytynyt. Joten ajattelin sitten, että ehkä Suomen Vettefoorumilta löytynee halukkaita koeajajia.

    Kuten sitten löytyikin.

    [​IMG]

    Hassua; enhän minä niitä tuntenut. Ja silti annoin oman autoni koeajettavaksi. Kuvassa kuskina on "juha", enkä tänä päivänäkään tiedä kuka hän on. Ilmeisesti koulutti itsensä lentäjäksi ja poistui maasta. Tai jotain.

    Mukavaa oli, vaikka en itse edes ajanut autoani radalla. Siitä sitten alkoi tarina, joka löytyy tältä(kin) foorumilta, mutta siitä lisää joskus toiste.

    ***

    Vuosia ja vuosia myöhemmin olin naapurimaassa erään Vetteharrastajan kanssa kisareissulla; lähinnä tukena ja turvana. Otin toki lokeja autosta, mutta ei niistä mitään ihmeellistä löytynyt. Lähes 700-kaakkinen vapariVette rata-ajoon rakennettuna oli makea peli ja olin sitä testannutkin moottoritiellä. Sekventiaalivaihtestolla varustettuna pykälät vaihtuivat JUMALATTOMAN jysähdyksen säestämänä ja vauhti kasvoi helposti luvattomiin lukemiin. Ja kun kanssa-autoilijat eivät peilistä havainneet valtavaa nopeuseroa, oli ainakin kerran aika lähellä, että nyt mennään nurmikon kautta ja huolella..

    [​IMG]



    ***

    Muistan elävästi kun kesällä 1990 Alain Prostin F1-Ferrari laukesi Span ylämäkeen. Tai jonnekin. Laukesi kuitenkin.

    Jonkin ihmeellisen syyn takia minusta tuli silloin Ferrari-fani. Eihän siinä mitään logiikkaa ole, mutta niin se vaan meni.

    Seuraavina vuosina Senna, Mansell, mikälie Williams tallina ja muut poimivat mestaruudet, kuten toki meidän oma Mika Häkkisemme. Vasta 2000-luvun alussa Ferrari alkoi voittamaan. Voi sitä tylsyyttä, mutta olihan se toki mukavaa.

    ***

    Siirrytäänpä vuoteen 2019. Oli kesä, lauantai ja lähdin erään LS-moottorin säätökeikalle Ahvenistolle. Pikku juttu vaan kyseisen Corveten säätöjen osalta, ei sen kummempaa.

    Paikalla oli useampikin Vette, sekä eräs Ferrari 458 Italia. Hieno autohan sellainen on, suurin teho peräti 9000 rpm kohdalla ja veekasi kuten Corveteissakin. Kevyt auto ja 570 heppaa.

    Omistaja sattui tulemaan siihen vierelle ja kysyi haluanko kokeilla autoa radalla.

    "Että mitä häh?"

    Olin aivan äimän käkenä. Siis että minä...siis minä ajaisin tuolla autolla! Niinku...mut eihän mulla ole edes kypärää!

    "No lainaa joltain", sanoi Ferrarin omistaja.

    Ei oo totta, ajattelin. Samalla viereen ajoi keltainen Corvette jonka omistaja nousi autosta ja kun tunsin hänet niin anelin, siis oikeasti anelin häneltä kypärää lainaan. Paavo naureskeli hetken ja totesi että menköön nyt samalla hiellä tämän kerran.

    Ja voi jestas se oli sen arvoista!

    En minä osaa sitä tarkemmin kuvailla, mutta jotenkin kuin mikroautoa ajaisi. Jeremy Clarkson selittää tässä videossa paremmin:



    Aivan upea, kertakaikkisen mieleenjäävä kokemus!

    Eikä maksanut markkaakaan.

    Aatteleppa sitä.

    ***

    To be continued...
     
    Seevu, -Skeletor-, Dataviilaaja ja 6 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  13. Holley

    Holley Gearhead

    Opiskeluaikaan moottorikerhon kautta tuli ajeltua Ahvenistolla toisinaan, meillä oli erittäin erilaista ja erittäin vaihtelevaa kalustoa, mutta erityisen halpoja ne olivat kaikki. Vakiohkoilla autoilla tullut irtokertoja sittemmin ajeltua muillakin Suomen radoilla, mutta tuo maailma 700+heppaisine Vetteineen ja Ferrareineen, mistä puhut, ei valitettavasti liippaa omaa elämääni, koska ei ammattini liity autoihin ja toisaalta kun tässä makselee verotkin Suomeen, on pieniä esteitä ostaa radalla kivoja autoja. Nopea moottoripyörä olisi halvempi tapa edetä suht' kovaa, jos vain kellolla mittaisi asioita ja euroilla. Mutta tekisi mieli joskus päästä ajamaan 911 Porschea. Ei sellaista uutta, vaan niitä vanhempia ja vissiin vähän vaikeampia. Kompensaatio nopean rata-ajon puutteeseen on sentään se, että talvella pystyy ajamaan toisinaan hyvinkin haastavasti ja kovaa. Ei siis missään nimessä nopeasti, nelivetoaudillahan pääsisi nopeasti, vaan isolla vauhdilla, "pelottavan kovaa" takavetoautolla ja siihen riittää alle 700 hv tehokin. Mutta ymmärrän siis välillisesti tuon "ei ole todellista" -efektin, kun saa tyypittää jotain itselle vierasta. Täysin toisenlainen ajopaikka, mutta vastaava efekti tuli kerran, kun vihjaisin satunnaisesti autotapahtumassa bonganneeelleni Lincoln-tyypille hänen kerrottuaan omistavansa myös Bentleyn, netistä löytämästäni Rolssin Silver Cloudin tehtaan korjauskirjasta ja sain vastineeksi ajaa tyypit tämän tyypin 58 Bentleyllä. Oli erittäin mieleenpainuva kokemus. Harmittavasti vaan orastanut autokuume sen koeajon myötä karisi, ajettavuuden takia pitkälti ja en ensimmäisenä lähtisi sellaisella Ahvenistolle.
     
    Gary Grand, Volvo_5.7, isalmela ja 1 muu tykkäävät tästä.
  14. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Laitetaanpa tähän väliin wanhoja tarinoitani pääsiäisen kunniaksi. Tämä ensimmäinen sijoittuu 1980-luvulle.

    Kolme tositarinaa elämästä ja autoista

    Tänä aamuna heräsin varhain. Eräs kaverini oli nimittäin viikolla pyytänyt josko saapuisin Lahteen lauantaina auttamaan häntä uuden ECU:n ja erityisesti siihen liittyvien tietokonejutskien kanssa. Paikalla olisi toki varsinainen guru joka hoitaisi säädön, mutta mun piti olla paikalla "opiskelemassa" miten homma toimii PC:n softalla, joka tulisi kaupan päälle (kyseessä ei ollut Corvette).

    Olin siis varhain hereillä ja juodessani aamuteetä selasin TV:stä kanavia. Vastaan tuli musiikkivideoita näyttävä kanava. Itse kappale joka sattui soimaan oli loistava, mutta videon juoni oli aivan surkea. Ajattelin itsekseni, että millainen videon juonen oikein pitäisi olla, että se olisi hyvä.

    Hieman pohdittuani innostuin taas kirjoittamaan tarinaa läppärille, mutta en päätynyt väsäämään tarinaa joka liittyisi musiikkivideoon, vaan autoiluun.

    Päädyin kolmeen teemaan: jännitys, pelko ja raivo. Ajattelin, että teen kolme erillistä tositarinaa, jotka koskettavat näitä kaikkia teemoja. Valinta oli tietty helppoa, koska muistan nämä kolme tapausta/tarinaa varsin hyvin. Kaikki ne ovat sattuneet omalle kohdalleni.

    "Ihmisen sydän lyö lepotilassa noin viisikymmentä kertaa minuutissa. Lievä fyysinen rasitus saattaa heikkokuntoisella nostaa sykkeen sataan. Raskas fyysinen rasitus voi urheilijalla nostaa sykkeen lähes kahteensataan. Mikään näistä ei kuitenkaan vedä vertoja sille, että mukana sykkeen rinnalla on myös jännitys, pelko tai jopa raivo. Kaikki nämä aspektit ovat mukana - enemmän tai vähemmän - allaolevassa kolmessa tositarinassa."

    Allaolevaa ekaa tarinaa kaavailin keskimmäiseksi, olisin nimittäin halunnut aloittaa nimenomaan Corvetesta kertovalla tarinalla. Valitettavasti aloitin luomaan tekstiä ensin keskimmäiseen ja koska tarina vain paisui ja paisui, päätin että aloitetaan sitten tällä tarinalla joka on alla. Kuten skannauksesta näkyy, tarina on tosi (joitain osia voin muistaa hieman väärin, kuten sen oliko Keimolan huoltoasema jo olemassa vaiko ei jne.).

    Istuessani Lahden junaan, aloitin kirjoittamisen, ja näin siinä sitten kävi....

    ”On todennäköisesti syyllistynyt törkeään liikenteen vaarantamiseen...”

    …myönsi nopeuden ja kertoi autonsa nopeusmittarin näyttäneen 205 km/t…

    Makasin sängyllä selälläni ja katselin katossa poikittain olevia puupaneeleja. Talon rakentajalta oli paketti paneeleita ilmeisesti loppunut kesken, eikä uusi paketti ollut ihan samaa sävyä. Mitäs tuosta, harvahan asiaa edes huomaa, ajattelin, paitsi tietysti minä onnellinen, joka pidin kainalossani rakentajan tytärtä.

    Teki mieli nousta ylös, mutten aivan vielä malttanut. Oli juuri se käsinkosketeltava hetki, jolloin syyskesäinen päivä muuttuu illaksi. Auringonvalo muutti hieman sävyään ja joka puolella oli hiirenhiljaista. Talon muu väki oli sukuloimassa naapuripitäjässä.

    Liikahdin hiukan ja Mari sanoi heti: ”älä lähde vielä, ollaan vielä hetki näin”.

    Jokaisena sunnuntaina lähtemiseni oli muuttunut aina vain vaikeammaksi. ”Mennäänkö ensi lauantaina katsomaan pesispeliä”, Mari kysyi hiljaa. En hennonut sanoa vastaan, vaikken erityisesti ollutkaan pesäpallosta kiinnostunut.

    Nousin lopulta ylös, kiirehdin alakertaan, nappasin jääkaapista Jaffa-pullon mukaani ja kävelin ulos autolleni. Käynnistäessäni moottorin vanha tuttu tupla-dell’Ortojen rohina kuului konepellin alta. Käännyin pakoputket paukkuen ankarassa sivuluisussa soratielle jota käytin oikotienä Alajärveltä Kauhavalle. Matkani jatkui Kauhavalta edelleen Vaasaan, tällä kertaa tylsää asfalttitietä pitkin.

    Viikko kului opiskelun merkeissä. Perjantaina palattuani Vaasasta Kauhavalle vierailin erään tutun autoliikkeessä. Astuessani sisään Juha kysyi samantien: ”lähärekkö Pekka aamulla junalla Helsinkiin, isoolta kirkolta pitäis hakia kakslitraanen iS Sierra Kauhavalle”. Ajatus oli houkutteleva, olihan melkein uudella autolla ajaminen tuolloin kivaa, ja varsinkin kun kyseessä olisi reipas peli. ”Notoki, ja taksahan on se normaali”, vastasin. Unohtaen täysin, että mähän olin luvannut mennä Marin kanssa katsomaan pesäpallo-ottelua lauantaina.

    Illalla mieleeni muistui pesispeli. Tein äkkiä sotasuunnitelman. Jos menisin varhaisemmalla junalla Helsinkiin ja ajaisin liki lätkä pohjassa takaisin Pohjanmaalle, ehtisin juuri ja juuri Alajärvelle katsomaan ottelua. Huh, kaksi kärpästä samalla iskulla.

    Lauantaiaamuna olin loistavalla päällä. Hyppäsin junaan ja hykertelin vieläkin suunnitelmani täydellisyyttä. Keskinopeuden olisi tosin oltava järkyttävän korkea, mutta yrittänyttähän ei laiteta, kuten sanonta kuuluu.

    Torkahdin ennen Tamperetta ja heräsin vasta kun juna tuli Pasilaan. Kävin pikapikaa vessassa pesemässä naamani ja palattuani paikalleni keräsin tavarani ja nousin junasta päärautatieasemalla. Löysin kirkaanpunaisen Sierran helposti parkkipaikalta, esittelin itseni kuljettajalle, teimme paperit ja hyppäsin kuskinpaikalle. Liu’uin autoineni samantien Mannerheimintien vilinään kohteenani vanha Hämeenlinnantie. Moottoritietä Helsingin ja Tampereen välillä ei tuolloin vielä ollut, tai ei ainakaan ollut koko matkalla.

    Pysähdyin Keimolan huoltoasemalla, tankkasin tankin piripintaan, tarkistin nesteet ja öljynpinnan ja eikun menoksi. Sää oli mainio ja liikenne oli harvalukuista. Sattumalta oli juuri se viikonloppu, jolloin Jyväskylän Suurajot olivat käynnissä.

    Päästyäni Hämeenlinnaan asti totesin, että olen aikataulustani jäljessä. Nyt oli pakko kiristää. Edessä ajoi valkoinen Bemari ja ohitin sen täyskaasulla kolmosvaihteella, hieman ehkä uhkarohkeasti. Edessä näkyi pelkkää suoraa ja sitten jonkinlainen notko. Nostin nopeuden yli 170 km/h, joka oli jo aika paljon kaksikaistaisella tiellä. Nähtyäni, että edessä oleva laaksossa ei ollut kaistallani autoja, painoin kaasun pohjaan. Nopeus nousi yli kahdensadan. Mittari näytti tasan 205 km/h, kun vastaan tuli Saab, jossa kojetaululla oli selvästikin jokin vekotin ja kuljettajalla oli suu ammollaan auki. Siviilipoliisiauto! Voi berkele!

    Tajusin sadasosasekunnissa mitä oli tapahtunut. Olin ajanut kaasu pohjassa ”lentävien” tutkaan. Pulssi nousi saman tien jonnekin 180 s/min paikkeille. Koko ylävartaloni alkoi puutua tajutessani salamannopeasti että ajokortti olisi mennyttä kalua jos jäisin kiinni. Sormenpäissäni pisteli. Sydän hakkasi kuin hullulla. Ajattelin, että ”ei koskaan se poliisi saa mua kiinni sillä Saabinrämällä”.

    Ajatukset juoksivat villisti, samalla kun katselin tarkasti edessäolevaa tietä. Koko lyhyenä hetkenä en ollut nostanut kaasupoljinta lattiasta, koska edelläajavia tai muutakaan rajoittavaa tekijää ei ollut ilmaantunut. Päätin kuitenkin, etten ota ylettömiä riskejä, sillä eihän tässä hengestä sentään ollut kyse. Tai tavallaan oli, muitten hengestä. Ohitusten piti siis olla riittävän ”turvallisia” kaikille. En aikonut tappaa ketään.

    Äkkiä näin edessäni risteyksen, josta alkoi soratie sisämaahan. Ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä jarruttaa. Jatkoin matkaa kaasu pohjassa. Edessä ei vieläkään näkynyt liikennettä. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Kunnes seuraavan mutkan takaa ilmestyi vastaantuleva poliisiauto, jossa sekä kuski että apukuski heiluttivat pingismailalta näyttäviä kylttejä, joissa luki ”SEIS”. Tiesin että pelini olisi pelattu. En voisi myöhemmin väittää, että en ollut nähnyt vastaantulevaa poliisiautoa ja pysähtymismerkkejä. Jarrutin rajusti ja pysäytin auton tien laitaan. Kaivoin luovarin hanskalokerosta. Se olikin ainoa paperi mikä oli mukanani. En ollut ottanut edes ajokorttiani mukaani. Eihän ajokorttia pesisottelussa tarvita.

    Pulssini oli laskenut alle sadan heti pysäyttäessäni auton. Ei ollut enää syytä jännittää. Tehty mikä tehty, ja nyt olisi seuraamusten aika. Ajattelin, että sivupeilissä näkyvä lähestyvä konstaapeli karjuisi ensin viisi minuuttia, ennenkuin saisin puheenvuoron. Avasin sivulasin ja valmistauduin kuulemaan saarnaa.
     
    onoff road, Herje, 1purehell ja 4 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  15. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    ”Ajokortti ja rekisteriote”. Luulin kuulleeni väärin. Poliisi toisti selkeästi ja rauhallisesti: ”ajokortti ja rekisteriote”. Vieläkin hieman häkeltyneenä vastasin, että ”ajokortti jäi kotia ja nimelläni varustettua rekisteriotetta ei ole kun justiinsa ostin auton – luovari tosin löytyy”.

    ”Vai niin”, vastasi poliisi, ja pyysi että siirtyisin taaempana olevaan poliisiautoon. Siispä tein työtä käskettyä ja istahdin poliisiauton takapenkille. Kuskina ollut poliisi totesi: ”teit sitten päivän pohjat, 189 km/t”. Tunsin taas miten ylävartaloni alkoi puutua, vaikka pulssi ei enää juuri noussutkaan.

    Paikalle saapui lisää poliisiautoja. Eräs ulkona olleista poliiseista pyyti minua siirtymään takaisin Sierraan, mutta apukuskin paikalle. En kuulemma enää saisi ajaa Sierraa, ja minut siirrettäisiin seuraavaksi paikallisen poliisilaitoksen hoiviín. ”Lentävät” eivät jatkaisi tapaukseni tutkintaa, vaan vastuu siirrettäisiin Hattulan piirin nimismiehelle.

    Hattulassa poliisiaseman pihassa oli vastassa nuori mies- ja naispoliisi. ”Onks tää joku huumekuriiri”, viisasteli nuori miespoliisi, kun Liikkuvan Poliisin konstaapeli ”luovutti” allekirjoittaneen poliisiaseman edessä. ”Pitäisikö meidän tutkia tämä kuriiriauto, vai onko tämä pakoauto, häh”. Katselin hiljaa maata kohden ja vilkuilin silmäkulmieni alta nuorta naispoliisia, jos vaikkapa häneltä saisi jotain tukea. Yritin olla niin viattoman näköinen kuin mahdollista. ”Mennääs sisälle”, naispoliisi sanoi, kun Fordin takaluukusta ja sisätiloista ei löytynyt pikaisen tutkinnan jälkeen mitään epäilyttävää. Samalla Liikkuvan Poliisin konstaapeli toivotti onnea tutkimuksille ja lähti takaisin kohti valtatien nopeusratsiaa.

    ”Kuule poika, kun sulla ei oo minkään valtakunnan henkilöpapereita mukanasi, miten me voidaan olla varmoja siitä kuka sä olet tai väität olevasi”, kysyi nuori miespoliisi ja jatkoi: ”sanohan vaikka koska sun nimipäiväsi on?”. Mietin hetken ja vastasin, että ”meillä kotona ei vietetä nimipäiviä, joten en ole varma, mutta oliskohan se joskus toukokuussa?”. Miespoliisi vilkaisi merkitsevän näköisenä naispoliisia. Hetken hiljaisuuden jälkeen naispoliisi sanoi miespoliisille: ”Mikko, koska sinun nimipäivä muuten on”. Taas oli hetken hiljaista, kunnes naispoliisi räjähti nauramaan ja hekotuksen hieman rauhoituttua jatkoi: ”et taida itsekään muistaa koska oma nimipäiväsi on”. Miespoliisi ei sanonut mitään, katsoi vain allekirjoittanutta murhaavasti.

    Ehdotin, että josko soittaisimme tuttavani autoliikkeeseen. Sanoin, että autoliikkeessä olevat eivät voi tietää tapahtumista etukäteen, joten mitä tahansa kysytte, saatte varmasti rehellisen vastauksen. Näin tehtiin ja nuoret poliisit lopulta uskoivat kuka olin ja millä asialla. Naispoliisi kysyi lopuksi, että mihin minulla oli ollut niin kiire, jolloin vastasin tietysti, että ”no pesäpallo-otteluun”. Sain osakseni kummallisen katseparin.

    ”Meidän nimismies tulee onneksi tänään lauantaina poikkeuksellisesti käymään toimistolla, joten voit esittää asiasi hänelle”, kertoi nuori naispoliisi istuttuani sitä ennen varttitunnin eräässä poliisiaseman toimistohuoneista. ”Kerrot hänelle rehellisesti mitä olet tehnyt ja hän sitten päättää mitä sinun kanssasi tullaan tekemään.” Ohjeet saatuani kävelin sydän pamppaillen kohti toimiston ovea ja ajattelin, että minkähänlainen virkamies siellä onkaan. Hämmästykseni oli suuri, koska ilmeni että nimismies olikin pukeutunut sivutoimisen maatalouden vaatiman asun mukaisesti, ja huoneessa haisi selvästikin lehmänpaska. Lisäksi nimismies muistutti ilmielävää Leo Lastumäkeä. Tilanne oli niin absurdi, että jännitykseni alkoi purkautumaan vaivoin tukahdutettuna, äänettömänä naurunpurkauksena.

    ”No mitäs sinä olet tehnyt”, kysyi nimismies nostamatta edes katsettaan työpöydällä olleista papereista, vaikka arvatenkin tiesi tarkalleen mitä olin tehnyt. Naurunpurkauksen tukahduttaminen ei enää onnistunut, jolloin yritin verhota sen vastineeseeni: ”Kaa-hah-hah-hah-haa-kaahasin valtatiellä ka-hah-hah-hah-htasataa”. Yritin epätoivoisesti olla virnuilematta, mutta naaman peruslukemille saaminen tuntui olevan äärimmäisen vaikeata. Onneksi nimismies ei vieläkään nostanut katsettaan papereista. Eikä puhunut mitään hetkeen.

    ”No, tilanne on nyt se, että vaikka sinulla sitä ajokorttia ei nyt ollutkaan mukana, niin virallisesti se on nyt otettu pois sinulta. Joten palattuasi Kauhavalle menet heti maanantaiaamuna paikalliselle poliisiasemalle ja viet sen kortin sinne. Etkä aja autolla, koska olet ajokiellossa. Tuliko tämä selväksi?” Nimismies nosti lopulta katseensa, ja olin onneksi saanut jo viattomimman ilmeeni palautettua kasvoilleni. ”Tämä selevä”, vastasin ryhdikkäästi. ”Voitte poistua”, nimismies jatkoi. Ja minä poika poistuin, äänettömästi.

    Nuori naispoliisi saatteli minut poliisiaseman ulko-ovelle ja toivotti turvallista matkaa. Kiittelin ja kysyin vielä häneltä, että missäpäin valtatie on, ja hän viisasi minulle kädellään oikean suunnan. Lähdin tarpomaan kohti Parolannummea ja ohitettuani panssariprikaatin valtatie olikin jo näkyvissä.

    Mulla on aina ollut rento asenne elämään. Niin nytkin. Nimittäin kun ”paskasangosta oli mennyt ripa poikki”, niin mitäpä sitä enää lisää murehtimaan. Kävi niinkuin kävi. Päivä oli kaunis ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Hetken liftattuani pääsin erään liikemiehen kyytiin ja matka taittui reippaasti Tampereelle asti. Ei tosin aivan yhtä reippaasti mitä olin alunperin ajatellut, vaan ihan rajoitusten mukaisesti. Tampereelta pääsin eteenpäin kolmen tytön kyydissä, jotka olivat matkalla jonnekin, en enää muista minne. He kääntyivät pois Pohjanmaalle vievältä tieltä hiljaisessa, joka puolelta metsän ympäröimässä risteyksessä, jonne jäin yksikseni odottamaan seuraavia autoja. Alkoi jo hämärtää ja harakat ”nauroivat” metsässä. Ajattelin, että mullehan ne tietysti nauraa... Lopulta muutaman auton ajettua ohi pääsin erääseen Toyota Hiaceen, jossa oli kaksi nuorta miestä. Heitä huvitti tarinani niin, että apukuski tarjosi allekirjoittaneelle tukevat kossupaukut useaan kertaan. Joten saavuttuani Seinäjoelle olin jo mukavasti humalassa.

    Missään vaiheessa reissua en päässyt puhelimen ääreen voidakseni soittaa Marille, ettei turhaan odottele vaan menee sinne pesäpallomatsiin ihan itse. No, Mari ei ollut mennyt matsiin vaan poikaystävänsä, köhöm, piittaamattomuuden vuoksi oli päättänyt lähteä raflaan. Ja sattumoisin Seinäjoelle, jossa siis itsekin olin. En kuitenkaan mennyt Seinäjoella raflaan, vaan jatkoin liftaamista ja lopultakin yöllä puoli kahden aikoihin olin taas takaisin kotona. Alkuperäinen suunnitelma ei ollut mennyt ihan ”putkeen”, mutta toisaalta, hauskaa oli ollut.

    Seuraavana maanantaina menin heti aamusta käymään poliisilaitoksella. Esitin asiani tiskillä ja ojensin ajokorttini virkailijalle. ”Heh, eihän tässä ole edes valokuvaa”, oli kommentti. Niin, paperinen ajokorttini oli tosiaan ollut kerran pesussa, joten valokuvasta oli lionnut varsinainen kuvaosuus kokonaan pois. Mutta kaikki tiedot olivat sinänsä aivan oikein. Perusteluni tuntuivat menevän harakoille ja kinatessani asiasta virkailijan kanssa viereisen toimiston ovi aukeni ja tutun näköinen komisario sanoi: ”tuus ny tänne”.

    En tunne poliiseja nykyään, enkä tuntenut silloinkaan, mutta tämän nimenomaisen poliisin olin nähnyt usein tuttuni autoliikkeessä. En silti epäillyt mitään erityistä, vaan istuin vain alas tarjotulle penkille ja seurasin miten komisario alkoi naputtamaan kirjoituskoneella jotain lomaketta. ”Nimi, osoite ja sosiaaliturvatunnus”, hän kysyi, joihin tietysti rehellisesti vastasin. Sen jälkeen ei ainuttakaan kysymystä. Meni minuutti, meni kaksi, meni melkein kymmenen minuuttia. Istuin hievahtamatta ja seurasin katseellani miten lomakkeeseen syntyi tekstiä.

    Lopulta komisario sanoi: ”mjoo, eiköhän se näin menny, laitas nimi alle”. Olin hieman häkeltynyt ennenkuin tajusin, että tarinani juoni oli jo kiirinyt kaikkien olennaisten henkilöiden korviin edellisen päivän aikana. Olin nimittäin sunnuntaina kertonut tutuille asiasta, mutten kuitenkaan suoraan Juhalle, joka minut oli alunperin pyytänyt Sierraa Helsingistä hakemaan. Vaan maallahan mikään ei pysy salaisuutena. Laitoin nimeni paperiin, kiitin ja poistuin poliisiasemalta. ”Kaahasin” polkupyrällä kotiin.

    Kahden kuukauden kuluttua ohitin taas Hattulan maisemat. Tällä kertaa junalla, saavuin nimittäin Hämeenlinnan käräjäoikeuteen kuulemaan tuomioni. 90 päiväsakkoa ja 3 kuukautta ajokieltoa. Rahallisesti sakot eivät olleet hurjat, yhteensä 1800 markkaa. Äitee ei tykänny ollenkaan, sillä hänhän ne sakot joutui maksamaan. Eihän mulla rahaa ollu, köyhä opiskelija kun olin. Isä taas olisi varmaan sanonut ”poika perkele”, mutta jätti kuitenkin sanomatta, mahtoi salaa hieman ihailla jälkikasvuaan.

    Vain jumala tietää, mutta ehkäpä tuosta elokuisesta pävästä lähti kehitys, jonka tuloksena minä ja Mari lopulta ajauduimme erillemme toisistamme. Ilman ylinopeutta asiat olisivat voineet ehkä mennä toisin. Ylinopeus on ainakin omasta mielestäni aika lievä rikos (vaikka Mari siitä aina jaksoikin "marista"), varsinkin verrattuna siihen, miten Marille myöhemmin kävi. Nimittäin muutamaa vuotta myöhemmin hänen mustasukkainen ex-poikaystävänsä (en siis minä) metsästä väijymällä ampua pamautti Marin hengiltä kiväärillä Marin ottaessa aurinkoa kotitalonsa nurmikentällä. Ampuja teki myöhemmin samana iltana itsemurhan juomalla myrkkyä ja kaivamalla itselleen peltoon haudantapaisen kuopan.

    Alla skannaus Hattulan nimismiehen päätöksestä (poistettu). Marista kertovia lehtijuttuja en nähnyt tarpeelliseksi tänne skannata. Rauha hänen sielulleen.

    ***

    To be continued...
     
    Muokattu: 29.5.2020 klo 20:14
    stinnes, Herje, mcmies ja 9 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  16. Make500

    Make500 Gearhead

    Huh huh, olipas tarinoita. Sieluni silmissä näin Leo Lastumäen näköisen vallesmannin ja nauroin lähes ääneen myös:rotfl:
     
  17. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Jatketaanpa taas pääsiäisen kunniaksi.

    "Lätkä pohjassa, bensaa suonissa"

    Referenssipiste on jotain sellaista jota tarvitaan aina tehtäessä vertailuja. Kyseessä on siis jokin alkupiste johon mittaukset tai jopa mielipiteet voidaan suhteuttaa. Tieteessä referenssipisteet voivat olla hyvinkin eksakteja, mutta ihmisen mielessä kokemukset vertautuvat yleensä varsin abstrakteihin referenssipisteisiin. Seuraavassa tarinassa referenssipiste on vuosimallin 1973 Datsun 1200 ”Finn”. Tarinan kertojalle kyseinen auto oli se, johon muita autoja tuolloin verrattiin. Datsun oli referenssipiste.

    Puhelin pirisi keittiön pöydällä. Juuri sellainen vanhanaikainen lankapuhelin joka oli väriltään lähinnä armeijan harmaa ja joita on vieläkin sadoissatuhansissa kotitalouksissa Suomessa. Vaikka ei ehkä sentään enää käytössä, niin ainakin ullakoilla säilöttynä pahan päivän varalle. Mutta tuolloin vuonna 1988 ei juuri muunlaisia puhelimia kodeissa ollut.

    Vastasin omalla sukunimelläni, kuten aina oli tapanani. ”Lähtisitkö kuskiksi Vaasaan”, kysyi ääni langan toisessa päässä, ja aivan kuin varmuuden vuoksi jatkoi: ”mennään Vetellä”.

    Tavallisen ihmisen korvaan lauseparsi kuulostaa varsin tavanomaiselta. Kuskina oleminen ei ole useinkaan kovinkaan miellyttävää ja Vette on sanana tavalliselle ihmiselle - joka ei autoja harrasta - jotakuinkin yhtä yhdentekevä kuin vaikkapa Verso. Paitsi tietysti, jos sattuu syystä tai toisesta tietämään mistä on kyse...

    Minä tiesin. Vaikken ollut koskaan ajanutkaan Corvetella. Tiesin hyvinkin mistä oli kyse. Tai siis...olin lukenut autosta lähes kaiken mahdollisen, joten tiesin, että esimerkiksi alusta oli hyvin jäykkä. Mutta millainen on hyvin jäykkä alusta? En minä ollut koskaan ajanut hyvin jäykän alustan omaavaa autoa. Olin toki ollut usein kuskina ja saanut ajaa erilaisia ”sportteja”, kuten Porsche 924, Saab 900 Turbo, Peugeot Mi16 ja niin edelleen. Mutta oliko niiden alusta sitten jäykempi kuin Veten? En minä sitä tiennyt. Enkä pahaksi onneksi edes muistanut kovin hyvin millaisia edellämainittujen ”sporttien” alustat olivat olleet. Ainoa alusta jonka tunsin kuin omat taskuni oli Datsunin alusta.

    ”....Waskian yökerhoon, joten laita normaalia siistimmät vaatteet päälle”, jatkoi Juha. En tiedä kauanko olin ollut täydellisen kuulematta mitä langan toisessa päässä puhuttiin, koska mielessäni jauhoi vain lauseparsi ”mennään Vetellä, mennään Vetellä, mennään Vetellä...”, mutta Waskia sai minut onneksi havahtumaan. ”Niin monelta sä sanoitkaan, että mä tulisin hakemaan”, kysyin. ”Tuu vaikka kymmeneksi, ei sinne Waskiaan näin keskiviikkona kannata kovin aikaisin mennä”, Juha jatkoi.

    Laskin puhelimen luurin alas ja istuin jakkaralle keittiönpöydän viereen. Voi juma. Nyt se tapahtuisi. Ekaa kertaa Veten rattiin! Olispa kello jo kymmenen illalla! Harmikseni kello oli tuskin viittä iltapäivällä...

    Olin niin täynnä intoa, etten pystynyt olemaan kotona paikallani, joten päätin mennä ulos ja hypätä Datsuniin. Ajoin keskustaa kohden, vailla sen suurempaa suunnitelmaa minne olin menossa. Valintani oli tietysti kovin helppo, sillä kuten lähes kaikki pienet maaseutupitäjät jotka ovat kasvaneet joen varrelle, myös Kauhava omaa vain yhden pääkadun, ”kylänraitin”. Jossa ajetaan edestakaisin. Ei tarvitse pelätä korttelirallia, koska kortteleita ei ole.

    Ei ollut nälkä, joten en voinut mennä grillille. En myöskään halunnut mennä ketään tuttua tapaamaan, koska kavereita olis kuitenkin vaan v*****nut mun innostuneisuus. Ajaessani kirjaston ohi hokasin, että sinnehän mun kannattaa mennä. Kävin kääntymässä kaupungintalon edessä, paikassa missä normaalistikin käännytään kun kylänraittia ajetaan edestakaisin, ja tultuani taas kirjaston kohdalle ajoin parkkipaikalle ja nousin autosta. Avaimet jätin tietysti virtalukkoon, kuten maalla oli tuolloin tapana.

    Kirjastoon saavuttuani kävelin suoraan hyllyriville jossa autokirjat olivat. Nappasin mukaani pari uusinta opusta, joista oletin löytyvät Veten tekniset tiedot. Tietysti tiesin ne aika hyvin jo muutenkin, mutta kertaushan on opintojen äiti. ”245 heppaa, TPI polttoaineensuihkutus, huippua yli 250 km/h...” mutisin hiljaa kirjaston kaukaisimmassa nurkassa. Luin tiedot ainakin kolmeen kertaan. Lopulta nojauduin taaksepäin kirjaston nojatuolissa ja katselin muita kirjastossa olijoita. ”Voi veikkoset jos tietäisitte”, ajattelin itsekseni katsoessani keski-ikäistä isää ja pientä poikaa, jotka latoivat kasan lainattavia kirjoja tiskillä olleen virkailijan eteen. Juuri kun olin laskemassa katsettani takaisin opuksiin, jotain vilkahti silmäkulmassani. Nostin katseeni takaisin ylös jolloin näin, että peililasit pilkistivät tiskillä olleen isän rintataskusta. Samassa mieleeni juolahti, että pitäisiköhän ottaa omatkin peililasit mukaan illalla, nimittäin olisihan se aika härskiä olla peililasit silmillä öisen Vaasan torilla, veekasin lotkottaessa välissä tyhjäkäynnillä, välissä karjuessa punaviivalla.

    Saapuessani Juhan kämpille oli jo pimeää, olihan elonkorjuun aika jäänyt jo taakse ja syksy oli aluillaan. Parkkeerasin Datsunin sivuun ja nousin autosta. Kiiltävänmusta, tuskin vuoden vanha Vette seisoi pihassa pestynä ja puunattuna, tankki täynnä odottamassa kuskia ja kuskattavaa. Lupaavasti keula kohti maantietä käännettynä.

    Kävelin raput ylös ja astuin sisään taloon. Juha oli olohuoneessa puhuen puhelimeen, mikä sinänsä ei yllättänyt, nimittäin hänhän oli melkein aina puhelimessa. TV oli päällä ja jokin pornovideo pyöri VHS-nauhurissa. Tuttu konsepti, ajattelin, eli ensin ”pohjia” ja sitten baanalle. Paitsi että nyt autona olisi jotain ihan muuta kuin aiemmin. Istuin soffalle ja hetken kuluttua puhelu loppuikin. Juha sanoi: ”tarttis varmaan lähteä jo”, johon en vastannut mitään – ääneni olisi varmaan paljastanut kaiken – joten nousin vain ylös olohuoneen sohvalta ja kävelin ulko-ovea kohden. ”Odota vähän, mä käyn vielä kusella ja mennään sitten”, huikkasi Juha keittiöstä. ”Joo no mä meen jo pihalle” vastasin ja kävelin samantien portaat alas kuolaamaan Vetteä.

    Kuin makuulla oleva musta pantteri välkehti Vette autotallin ovien edessä olleen ulkovalon alla. Vedin syvään henkeä ja ajattelin, että nyt on pakko rauhoittua, muuten tästä hommasta ei tule mitään. Samalla kun yritin rauhoittua, kolisteli Juha ulos talosta ja laittoi ulko-oven lukkoon, käveli portaat alas ja heitti avaimet mulle: ”hyppääs kuskin paikalle niin päästään lähtemään”. Sydän jätti yhden kerran lyömättä. Onneksi seuraava ”thump” rintakehässä olikin sitten kaksinverroin voimakkaampi. Avasin kuljettajan oven ja kyykistyin kuskinpaikalle.

    ”Jumankauta että täällä istutaan syvällä”, ajattelin. ”Onpa korkeat noi kynnykset, mitenköhän niiden kanssa pärjäisi jokapäiväisessa ajossa”, ihmettelin. Penkin säädöt olivat hieman pielessä, joten ajattelin, että laitetaas auto käyntiin ja kokeillaan sitten säätää. Kääntäessäni virta-avainta matala jytinä täytti samantien koko auton. Moottori ikäänkuin ”räjähti” käyntiin. En ollut aivan tällaista odottanut, mutta jo pelkästään se kokemus että sain istua Vetessä alhaalla melkein maanpinnan tasolla ja että moottori jytisi matalalla murinalla olisi kruunannut koko keikan. Vaikken olisi ajanut metriäkään. Kuvitella. Olin lähes poissa tolaltani.

    ”...ja tuosta taas voi säätää peilejä, ja tuossa on ristiselän tuki, ja tästä saa selattua ajotietokoneen näyttöä, ja tässä taas...”. En kuullut sanaakaan mitä Juha sanoi, tai jos kuulinkin, en käsittänyt mitään. Asiat ja niitten merkitys olivat täysin toissijaisia. Tuijotin vaan eteeni ja havainnoin, että milloin mistäkin nappulasta tapahtui milloin mitäkin. Hubaa. Nastaa. Kivaa. Hauskaa. Ihan miten vaan. ”Joo” taisin sanoa vähän väliä. Ja sitten olikin aika painaa oikealla jalalla jarrua ja vaihtaa automaattivaihteiston valitsin ”D”-asentoon.

    ”Varo vähän tuota etuspoileria kun käännyt liittymästä maantielle”, lienee useimmiten kuultu ajo-ohje ensikertalaiselle Vettekuskille apukuskin paikalta. Juuri nämä samat sanat kuulin itsekin ja kieltämättä ne myös rekisteröin. Ajoin varovasti, mutta silti auton etuosasta kuului ”kraaps”. Säikähdin vähän, mutta Juha sanoi: ”noin se aina tekee, älä välitä”. Enkä mä välittänyt, vaan painoin kaasua. Sen millin verran mitä uskalsin, ja mahtavavääntöinen 5.7 TPI V8 kiihdytti auton samantien ykkösen ja kakkosen kautta liiankin kovaan vauhtiin kylänraitilla. Nostin vähän kaasua ja sain vauhdiksi taas sallitun 50 km/h. Jatkoimme Alakylää kohden, ohi synnyinkotini ja lopulta ”valtatielle” eli silloiselle Valtatie 67:lle, joka kulkee Kauhavalta Yli- ja Ala-Härmää kohden.

    Päästyämme valtatielle nostin nopeuden vähän yli sataan. Muutaman kilsan ajettuani totesin, että jotain täytyy olla autossa pielessä. Nimittäin aina silloin tällöin tuntui siltä, että Vette päätti itse ottaa oman suuntansa, eikä rattia vääntämällä autoa meinannut saada takaisin oikeaan suuntaan. Ratti tuntui elävän omaa elämäänsä. Kunnes tajusin, että kysehän on uraherkkyydestä, eli Veten 255-leveistä renkaista ja Suomen uraisista teistä.

    Saavuttuamme Ylihärmään käännyimme Vaasaa kohti menevälle tielle. Nostin nopeuden noin 140 km/h paikkeille, tietty Juhan neuvosta. Toki minä kuskina tietysti päätin nopeuden, mutta en ollut ehdotusta vastaankaan. Tien ollessa varsin suora ja kun liikennettäkään ei ollut käytännöllisesti katsoen ollenkaan, ehdin perehtyä uudelleen Veten tekniikkaan ja erilaisiin kytkimiin ja nappuloihin. Sain lopulta istuimen mieleiseeni asentoon, samoin kuin ratin. Tietysti formula 1 –tyyppinen makaava ajoasento oli mulle se ”oikea”. Pääsin myös tutustumaan ajotietokoneeseen ja olin hämmästynyt miten pienellä bensamäärällä Vette kulki 140 km/h mittarinopeutta.

    Reilun puolen tunnin kuluttua olimme päässeet Vaasan lähistölle. Pysähdyin ensimmäisiin liikennevaloihin, ja kun valot vaihtuivat vihreäksi....
     
    onoff road, stinnes, Herje ja 6 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  18. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    ..painoin hieman reippaammin kaasua ja samantien Veten automaattilaatikossa momentinmuunnin teki työtä käskettyä ja sysäsi auton paikaltaan eteenpäin nopeammin kuin mitä olin koskaan yhdessäkään autossa kokenut. Aivan niinkuin joku olisi ajaa päräyttänyt pikkubussilla Veten takapuskuriin. Vaan ei ollut, syypää olin minä ja iso vääntävä vinkkelikahdeksikko. Itse vauhti ei tosin ehtinyt nousta kuin korkeintaan 30 km/h asti, koska nostin jalkani melkein samantien kaasupolkimelta. En ollut odottanut moista loikkaa ja säikähdin... ”Voijesus, oho, sori, ei ollut tarkoitus”, sanoin Juhalle, mutta eihän se ollu mitään huomannu. NMT-puhelimen luuria kädessään pitäen hän selitti jotain pitkää ja monimutkaista tarinaa jollekin tutulleen. Juha oli tietysti tottunut tällaiseen kiihtyvyyteen eikä ollut tilanteesta moksistkaan.

    Kello oli jo yli yksitoista illalla ajaessamme Vaasan keskustan läpi. Liikennettä ei juuri ollut, olihan kyseessä tavallinen keskiviikkoilta. Saapuessaamme keskustan liikennevaloihin en enää kehdannut painaa kaasua yhtä paljon kuin aiemmin olin tehnyt, vaikka tiesin, ettei Juha välittäisi. Tuskin huomaisikaan. Sitäpaitsi harmikseni monet liikennevalot olivat näin myöhään jo poissa toiminnasta. Ja kuin lisäharmiksi, jokunen taksi kiihdytti ohitseni ajaessani 40 km/h nopeudella nelikaistaista bulevardia. ”Samperi, en kait mä nyt Vetellä ala ajamaan kilpaa taksien kanssa”, ajattelin. Purin huultani ja ajoin tasaista vauhtia nupulakivikadun jytistessä Veten renkaiden alla. ”Voi ku tää auto olis oma, mutta eihän mulla koskaan tule olemaan tällaiseen varaa”, kävi mielessäni, mutta ihminen on siitä jännä olento, että aina voi haaveilla ja silloin ei rajoja tunneta. Katsoin kadun toiselle puolelle jossa käveli vastaan nuoria tyttöjä. Hymyilin flikoille ja omistajan elkein vaihdoin terävästi viereiselle kaistalle saadakseni 5.7-litraisen veekasin puskemaan hieman lisää matalaa jytinää pakoputkiston kautta ilmoille. Olin kuin euroopan omistaja. Ja mikäs oli ollessa.

    Pienenä kauneusvirheenä on näin jälkikäteen myönnettävä, että portsaria ei näkynyt mailla halmeilla, eikä yökerhon edessä ollut muutenkaan ketään. Parkkipaikkakin oli pimeyden valtaama ja parkkeerattuja autoja lukuunottamatta autio. Kukaan ei siis nähnyt kun saavuin paikalle Vetellä. Ainoa todistaja oli lievästi nousuhumalainen kuskattavani, joka tosin istui vielä autossa ja puhui puhelimeen, kuten aina.

    Yökerho oli pullollaan nuoria kauniita naisia. Tai niin minä ainakin kuvittelen olleen, en nimittäin muista yökerhosta yhtään mitään. Siis en yhtään mitään. Vaikka olin tietysti selvinpäin. Tiedä sitten, lienee ajatukset olleet jossain ihan muualla... Parkkipaikalla en ainakaan missään välissä käynyt. Muistaisin sen kyllä aivan varmasti.

    Seuraava muistikuvani on kun istun Vetessä parkkipaikalla. Juha on vielä yökerhon narikassa jonottamassa takkiaan. Laitan avaimen virtalukkoon, starttaan ja veekasi räjähtää samantien käyntiin. En malta olla hieman kaasuttelematta. Jokaisella kaasunpainalluksella auto hieman heilahtaa. Tiedän etten saisi juurikaan kaasutella kylmällä moottorilla, mutta ajattelen, ettei näin pieni kaasuttelu voi haitata. Ihan vaan reiluun 2200...2500 rpm:ään ja sitten heti takaisin tyhjäkäynnille. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja vielä kerran. Tai ehkä vielä kerran...

    Käännän etuvalot ylös ja ajan yökerhon sisäänkäynnin eteen. Laitan vaihteenvalitsimen P:lle. Avaan hieman sivuikkunaa, jolloin viileä ilma pääsee virtaamaan sisään. Iho nousee hieman kananlihalle ja samalla jotenkin vähän jännittää, vaikken tiedä miksi. Yritän istua kuskinpaikalla kuin olisin auton omistaja, vaikka tuntuu siltä, että kaikki jotka tulevat yökerhosta arvaavat, että kuskihan minä vain olen. Humalaisia kävelee ohi ja jotkut töllistelevät pitkään tyhjäkäynnillä jytisevää kiiltävänmustaa Vetteä. Joku mutisee jotain ”rikkaasta öykkärinpaskasta”. Ajattelen itsekseni: ”minäkö muka öykkäri”. Eihän tää auto edes ole mun. Eikä Juhakaan sitäpaisi mikään öykkäri ole. Joskus humalassa ehkä vähän hankala, mutta eikös me kaikki olla sellaisia. Lopulta itse sankari saapuu paikalle ja rojahtaa apukuskinpenkille. ”Grillille, kauhia näläkä”, Juha sanoo ja mä ajattelen että lopultakin pääsen taas baanalle. On tätä odotettu. Painan reippaasti kaasua ja takarenkaat kiljahtavat terävästi. Kiihtyvyys ei enää säikäytä, vaan tuntuu aivan jumalaisen hienolta. Humalaiset jäävät parkkipaikalle töllistelemään. Olen taas koko euroopan omistaja, mukaanlukien siirtomaat, puhumattakaan nyt lähi-idästä ja muista kaukomaista.

    Vaasasta Kauhavalle on matkaa n. 80 kilometriä. Suurin osa maantiestä on varsin kapeaa kaksikaistaista asfalttitietä, jossa on kahdeksankympin tai sadan nopeusrajoitus. Ihan älyttömästi siellä ei voi kaahata. Vaikka keskellä viikkoa aamuyöstä on selvää, ettei tiellä ole ristinsielua. Korkeintaan ehkä jäniksiä. Tai hirviä. Auts. Päätän pitää nopeuden alle kahdensadan, ainakin kunnes päästäisiin Ylihärmään asti. Sitäpaitsi alle kahdessasadassa meteli tuntuu olevan siedettävän alhainen, että saa nukuttua. Niin en minä tietenkään nuku, mutta Juha nukkuu. Antaa nukkua vaan.

    Pimeällä, mutkaisella ja hiljaisella (jopa päivisin hyvin vähän liikennettä omaavalla) asfalttitiellä on huikean hieno nauttia Veten ajo-ominaisuuksista ilman suurempaa riskinottoa. Varsinkin kun tunnen tien mutkat paremmin kuin hyvin. Tosin on pakko sanoa, että tie tuntuu jostain syystä huomattavasti mutkaisemmalta Vetellä kuin Datsunilla. Lieneekö syynä Veten suurempi leveys, vaiko se, että Datsunin huippunopeus jää pienemmäksi kuin mitä Vette kulkee kevyellä kaasunpolkaisulla.

    Kuljettajalla on aina vastuu auton kyydissä olevista matkustajista. Niin oli minullakin tuolloin vastuu Juhan hengestä. En minä halunnut riskeerata kenenkään henkeä. En edes omaani. Vihoviimeinen asia maan päällä jota olisin halunnut olisi ollut Veten liukuminen jostain mutkasta pitkäksi ja murskaantuminen päin satavuotisia mäntyjä. Nyt kun ajattelen asiaa lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, en todennäköisesti tekisi mitään asiaa toisin. En ottanut tuolloin sellaisia riskejä, joita en olisi valmis ottamaan nykypäivänäkin. Vaan se mitä tapahtui seuraavaksi, olisin ehkä tehnyt toisin nykypäivänä...
     
    stinnes, Herje, 1purehell ja 6 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  19. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Kello lähestyi viittä aamuyöllä saapuessamme Ylihärmään, josta olisi enää reilun 10 kilsan matka Kauhavalle. Pimeys ympäröi joka puolelta Veten, poislukien halogeenivalojen keilat jotka halkoivat pimeyttä auton edessä. Käännyin t-risteyksestä Valtatie 67:lle ja painoin kaasun pohjaan. Ei kulunut kovinkaan kauaa, kunnes Veten digitaalimittaristossa oli kahdensadan lukemat. 201, 205... 207... 209... Vauhdin kiihtyessa tiesin, että edessä olisi silta, jossa oli tuolloin aikamoiset routaheitot. En uskaltanut ajaa yli kahdensadan nopeudella sillan yli, joten tiputin vauhdin jonnekin 140 km/h paikkeille. Silta jäi taakse ja eikun lisää hanaa. Nopeus nousi nopsasti taas kahteensataan ja vähän ylikin, kunnes totesin, että aiemmin niin suoralta tuntunut valtatie oli niin mutkainen, että homma menisi liian vaaralliseksi.

    ”Tässäkö tää ny sitten oli”, ajattelin. Juha nukkui kuin pikkulapsi apukuskin paikalla. Mietin kuumeisesti mitä tehdä. Vielä ehtisi heittää pari rundia Kauhavan keskustassa, mutta sekin tuntui aika nololta ajatukselta. Ajaa nyt kuskattavaa autiolla kylänraitilla edestakaisin keskellä yötä. Sitten mieleen juolahti, että jos en kääntyisikään ekasta Kauhavan risteyksestä vaan vasta toisesta, olisi edessä viiden kilometrin lähes suora tieosuus. ”Sounds like a plan” ajattelin ja otin ylivaihteen pois käytöstä. Suora kolmonen peliin odottamaan sitä hetkeä, että lätkä olisi pohjassa.

    Ohitin viimeiset pari risteystä ennenkuin suora alkoi. Niittasin kaasun pohjaan ja Veten digitaalimittaristo alkoi kelaamaan numeroita. 140, 145, 150...155, 160, 170, 180...185...ja sitten kiihtyvyys alkoi hidastumaan. Mitä hittoa? No perhana, vilkaistuani mittaristoon huomasin, että kierrokset oli punarajalla, mähän olin vielä kolmosella. Vaihdoin nelosen pesään ja nopeus alkoi taas kasvaa kunnes vastaan tuli suoralla oleva pieni ylämäki...220 ..225 ...228... ”Voi perhanan perhana”, manasin vaihdemokaani ja päätin samalla että 250 km/h pitää saada mittariin. Aivan pakko. Nyt olisi elämäni tilaisuus joka ei toistuisi. Onneksi suoraa jatkui ja Vette jatkoi nopeuden kelaamista. 230... 235... "samperi, edessä näkyy auton punaiset takavalot. Mikähän se on...taitaa olla jokin pick-up..." 237...239...edessä oleva auto lähestyy takaperin kiihtyvää vauhtia ja pahaksi onneksi suorakin alkaa loppumaan! Tuuli suhisee jokaisesta ikkunanraosta, meteli on melkein korviahuumaava. Maantie tuntuu entistäkin kapeammalta! Ja Juha nukkuu apukuskin paikalla, täysin tietämättömänä mitä ympärillä tapahtuu.

    Perkele! Pakko saada 250 lasiin! Nyt ei luovuteta! Mutta edessä on rautatien ylikulku! Nimittäin vaikka tie jatkaa tikkusuoraan ylikulun yli, ei sinne näe ja siellä takana on myös risteys! Mitä mä teen! Pick-upin perä lähestyy hurjaa vauhtia ja vaihdan kaistan vastaantulijoitten kaistalle.... 242... 246... 247... nyt ei voi lopettaa kesken! ....249.... 250.... Siirrän jalan samantien jarrupolkimelle ja ohitan samalla 80 km/h vauhtia ajavan pick-upin kuljettajan. Vette nousee ylikulun päälle ja vauhtia on vieläkin hieman yli 200 km/h. Risteys tulee kohdalle nopeuden ollessa jotain 150 km/h luokkaa, joten on selvää että joudun ajamaan risteyksen pitkäksi, onneksi tie sentään jatkuu edessä! Vauhti laskee lopulta sallittuihin lukemiin ja pysäytän auton valtatien sivuun. Kaukana taustapeilissä näkyy pick-up. Teen u-käännöksen, ajan takaisin risteykseen josta käännyn Kauhavaa kohden ja köröttelen sydän pamppaillen mutta rajoituksia noudattaen Juhan talolle, jonka eteen parkkeeraan Veten.

    Herättelen Juhan ja hänen kömpiessään Vetestä ylös hyppään itse Datsuniin. Käynnistän moottorin, laitan vaihteen päälle ja ajan talon pihasta kylänraitille. Painan kaasua, mutta mitään ei tapahdu. Tai tapahtuu, tavallaan, eli nopeus hieman kiihtyy. Vaihdan rauhallisesti kakkoselle. Ajan tunnollisesti 50 km/h nopeusrajoitusta noudattaen kotia ja painun pehkuihin.

    Tämän tarinan epilogi:

    En ehdi nukkua kuin parisen tuntia, kunnes herätyskello herättää raa’alla pirinällään. Nousen ylös ja raahaudun keittiöön aamiaselle. Syötyäni kevyesti hyppään taas Datsuniin ja ajan (kesä)töihin sähkölaitokselle. Työparikseni tulee viisikymppinen Martti, joka ei autojen päälle ymmärrä eikä häntä sivutoimisena maanviljelijänä oikeastaan kiinnostakaan autot. Lähdettyämme asennuskeikalle kysyy Martti: ”ootkos ollu taas kuskina, kun näytät noin nuutuneelta”, johon vastaan: ”joo, käytiin Vaasassa”. Martti vilkaisee sivusilmällä ja sanoo: ”tais olla hauskaa”, johon vastaan virnistäen: ”jep”. Martti jatkaa ”mä taidan kyllä tietää mitä sä oot ollu tekemässä”, johon jatkan: ”tuskinpa tiedät, tuskinpa tiedät...”
     
    stinnes, Herje, Sounderi ja 13 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  20. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Martti ei tosiaan tiennyt, mutta näistä toisen sain sitten napattua...

    [​IMG]
     
    Holley, stinnes, sepi-ukko ja 5 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.

Kerro tästä muillekin!