Harrastajan tausta ja harrastuksen historia

Palstalla nähdään paljon nimimerkkejä mutta keitä ovat henkilöt, en minä ainakaan tiedä. Kaikki eivät halua olla esillä ja toiset taas postaavat kaiken kuvien kera esim. lärvikirjaan.

Omassa elämässä ensimmäiset 20 vuotta meni Kemijoki-varressa Rovaniemen maalaiskunnassa pienessä kylässä jossa autokulttuuri oli luokkaa Toyota-Datsun-Opel jne käyttöautoja. Kaveriporukassa kilvanajo oli arkipäivää ja onneksi nopeimmatkaan autot kylällä ei kulkenut 170 lujempaa, muuten osa ei olisi hengissä. Amerikan autoja ei nuoruudessa näkynyt livenä koskaan missään, vain kuvina autolehdissä. V8 lehteä ei ollut mutta muistan lukeneeni 80- luvun puolivälissä sellaista kotimaista lehteä kuin Super Car. Muistaako joku tuollaisen lehden, julkaisu taisi olla aika lyhytaikainen.

18 vuotta tuli täyteen helmikuussa -87 maanantaina ja saman viikon perjantaina ajokortti oli taskussa. Tuo hetki elämässä oli yksi tärkeimpiä silloin vaikka auton hankinnasta ja rahoituksesta ei ollut hajuakaan. Kuitenkin toukokuussa alla oli jo eka auto, vuoden 1976 Toyota Corolla KE 30, iso Corolla. Kymmenen vuotta meni ajellessa Toyota, Opel, BMW autoilla kunnes keväällä 1997 alkoi tuntumaan että mikään ei näytä miltään paitsi Amerikkalainen sporttiauto. Eihän niitä nähnyt täällä myynnissä missään muualla kuin lehdissä ja omaan silmään silloin istui parhaiten 1980 luvun Corvette, Camaro ja Firebird. Corvettea etsin ensin mutta 90.000 mk budjettiin löytyi yksi musta 1985 manuaali Vette, mutta se ei ollut tekniikaltaan kunnossa ja kori oli pilattu spoilerilla. Tuolloin 1986 Vette maksoi tyypillisesti 120.000 mk. Lopulta käsiin jäi hieman halvempi Camaro Z28 Iroc-z jonka hain Helsingistä liikkeestä. Parhaita ajomuistoja ovat nämä ajelut Helsingistä Rovaniemelle kotiin. Kyllä siinä oli hymy korvissa kun yöllä nelostiellä ohitteli rekkoja ja kuunteli veekasin murinaa. Corvetten ajoin myös Helsingistä ja Pontiacin Lahdesta. Huvittavaa on se että ihmiset heti olettaa että täältä tullaan hakemaan autoa jollain lavetilla koska kyseessä Jenkkirauta. Itse en koskaan ole ymmärtänyt tuota koska ajaminen on suurin nautinto mulle ja posketon kulutus taas on höpötystä niiltä joilla ei ole mitään kokemusta aiheesta.

Monesti miettinyt sitä että ilmeisesti jumala rankaisi ja teki minusta sähkömiehen vaikka autothan ne on aina kiinnostaneet. No, todennäköisempi selitys on että 15-16 vuotiaana ei ole selvää mielipidettä siitä mikä voisi oikeasti kiinnostaa aikuisena. Ammatista johtuen kaikki mikä liittyy ajoneuvoihin, on pitänyt itse opetella tekemällä ja välillä erehtymällä. Kuitenkin olen huomannut että ei ne lukeneet tehtaiden insinööritkään ihan aina ole kovin hyvin onnistuneet ratkaisuissaan joita huuli pyöreänä täällä pohjolassa ihmetellään.

Ensi kuussa tulee 28 v Amerikan auto harrastusta ja tänä päivänä ajatus että joutuisi luopumaan on päivä päivältä vaikeampaa vaikka jokainen tietääkin että kaikki loppuu aikanaan, viimeistään kun multaa on puolitoista metriä naaman päällä.

Mulla GM tuotteet on aina miellyttäneet eniten, kakkosena Mopar ja viimeisenä Fomoco. Nykyään mikä tahansa muskelikauden GM kaksiovinen kelpaisi kunhan se näyttää hyvältä. Iän myötä maku autojen suhteen näyttää muuttuvan enkä tiedä miksi, niin se vain on.

Vielä 1990 luvun lopullakaan mulla ei ollut tietokonetta eikä nettiä kotona. Tässä suhteessa harrastus on muuttunut paljon koska nykyään tiedon haku ja osien hankinta on niin helppoa. Vaikeinta siinä on maksuvälineen hankinta, ainakin työmiehellä.

 

1980 aloitin jyvänmonistuskoulun, nehän oli siihen aikaan sisäoppilaitoksia missä asuttiin viikot. Itse olin alaikäinen silloin, mutta yhdellä koulukaverilla oli -67 Coronet ja toisella (faijansa omistama tietenkin) ihan uusi C 10 dieselpickup. Jälkimmäinen kolahti ja oli mielestäni hienointa mitä voi olla. V8 Magazine tietenkin kuului myös siihen aikaan. Ensimmäinen oma auto oli kortin saatuani Sunbeam Alpinen GT, sellainen vähän ensimmäisen sukupolven Barracudan näköinen. Maksatti oppirahoja kun oli ihan tuhkamätä alle kymmenen vuoden ikäisenä. Seuraavat vuodet ajelinkin sitten faijan kanssa yhteisillä autoilla, C-Kadett ja Isuzu pickup. Jälkimmäisen merkin valintaan vaikutin aika paljon, hieno sekin oli olevinaan ja myytiinhän sitä Jenkeissä nimellä Chevy Luv. Pickupit on muutenkin olleet aina lähellä sydäntä. Fanaattinen jenkkiautofani olin siihen asti kunnes ostin ensimmäisen oman, -84 Caprice-farkun vuonna 1990. Ihan paska ollakseen noinkin uusi, ei tervettä päivää nähnyt. Tikittävä kaasari oli pahin murheenkryyni. Ei ollut nettiä eikä oikein mistään muualtakaan tietoa saatavana, eikä mikään paikallinen korjaamo halunnut koskea kepilläkään. Vuoden verran taistelin sen kanssa ja sitten menikin taas melkein kymmenen vuotta käyttöautoilla kunnes hommasin -82 6.2 d pickupin. Oli aika väsähtäneen oloinen ja halpa, mutta palveli viisi vuotta oikeinkin luotettavasti, käyttökottero oli jopa pari vuotta seisonnassa sinä aikana kun ajelin Chevyllä. Tämän vaihdoin joskus 2004 ykköskoppaiseen Cummins-Ramiin joka tuolla varastossa seisoo edelleen camper lavan päällä. Muutama sata km tulee kesässä ajoa. Ramin aikana on ollut muita käyttöautoja ja harrastuksena esim. -54 Dodge pickup sekä Corvair joka niin ikään edelleen seisoo tallissa. Nämä ostin raatoina ja varmaankin tuhansia tunteja käytin niiden pajoittamiseen. Lapsuuden tarumoista johtuen oli näihin aikoihin myös pari Opelia, C-Rekord ja D-Rekord coupe, molemmat museokilvissä ostaessani mutta paljon niitäkin sai hitsata, maalata ym. Ajaminenhan näillä vanhoilla p...lla ei kiinnosta ollenkaan. Hupiajelut tulee suoritettua prätkillä, esim. pari Jytäjammua, Moto Guzzi V7, Kawasaki Zephyr, Yamaha XT500 ja Honda FX 650. Kaksi viimeksi mainittua on ajossa tällä hetkellä. Jossain välissä tuli myös veistettyä hirsihuvila ja rakenneltua puuvene mallia pirtuvene. Nämäkin on luonnollisesti jääneet vaille käyttöä. Rakentelu on se mistä saan kiksit, eikä niin kauheasti ole väliä mitä rakentaa. Jenkkiautoja ei luultavasti enää tule ja nuoruuden muukin Usa-fanitus on kääntynyt enemmän antipatian puolelle, eikä pelkästään Trumpin ansiosta. Parhaat elämykset saan nykyään prätkillä ajelun lisäksi yksin metsässä samoillessa tai kajakilla telkkäpesueen seurassa meloen.

 

Ollessani noin 10 vuotias, sai isä duunipaikan lähellä olevaan autokorjaamoon, johon sitten tuli paikallinen Chrysler-huollon edustus, siihen aikaan Chrysler-merkin alla oli englantilaiset, ranskalaiset ja ameriikan Chryslerit, eli saman katon alla oli myös Dodge ja Plymouth. Monasti koulun jälkeen hipsin faijan duunipaikalle äimistelemään paikkakunnan edustusvaunuja, isoja mustia, ja monasti pääsin isän kanssa koeajolle, ja tuohan oli melkoista juhlaa, kun 60 luvun loppupuolella peruskalusto oli Fiat 600, kuplavolkkaria ja helvetisti itämaan kulkineita, suuri osa näistäkin 2 tahtisia tärpättiruiskuja joten isolohkoinen lotja oli kuin toiselta planeetalta. itse sitten 14 vuotiaana alkoi työura, normikaava, ensin mopot, kevarit ja eka auto, Ladan näköinen Fiat 124, joka aika nopeasti vaihtui ekaan jenkkiin, 65 Valiant v 200, jolla päristeltiin armeijaan saakka, ja armeijareissut siihen saakka, kun leimaa riitti, ja intin jälkeen Vallu vaihtui Chevy II, vm. 63, sitten vuorotellen muutaman satasen eurokinnereitä ja välillä jenkkejä, parhaimmillaan oli yhtaikaa vm.66 Chevy II ja isolohkoinen 2 d ht Monaco, Dodgella mentiin lähes 10 vuotta kunnes tuli taas muutama vuosi pikkuautoja, kunnes 2000 luvun alkupuolella oli ympärivuotisena käyttiksenä Caprise Classic vm. 89 jonka jälkeen harrastus on ollut vain tätä virtuaalista. Monacon aikana meillä oli kimppatallissa lähinnä 60 luvun jenkkiautoja, poikkeuksena 74 Impala ja 57 Chevy, muuten sitä Swinger, Cutlass ja Cadillackulkinetta. Perheessä aina ollut jenkkiautoja, velipojilla Coronetia, Dartia, Buick Specialia, Astroa, valiantia, Blazereita ja muutama Wagoneer, tässä vain pintaraapaisuna. Tämän lisäksi olin työssä viimeiset 20 työvuottani jenkkiautoihin suuntautuvassa korjaamossa.

 

1978 kaverin ostama V8 1/78 päätyi mun haltuun ja aloin tilaajaksi. Tartuntapinta alkoi syntyä.

1980 ostin ensiautoksi radalla kilpailleen Fiat126:n, jonka viat ajoivat mut melko pian vaihtoautokaupoille. Ihan oikeasti olin menossa katsomaan jotakin Escorttia, jolla pääsisimme viikonloppuisin landelle yms vähän reviiriä laajentamaan. Olin jo nykyisessä parisuhteessani, että niin kuin yhdessä ajeluun.

Sepon auto Oy:ssä sattui olemaan Dodge Dart. 2 ovinen valkoinen kutoskoneinen. Se lähti mun mukaan.

Logistisista syistä mulla oli kohta landella purkukuntoisia a-bodyja.

Jenkkiautoilu loppui 1994 ihan vaan kyllästymisen takia. Samana vuonnahan V8Magazine myytiin ja oli helppo soittaa toimitukseen "ei tartte lähettää enää yhtään lehteä". Mut muutamaa vuotta myöhemmin (-98) jossakin vaihtoliikkeessä oli samanlainen Dart kuin se meidän ensimmäinen. Mulla oli jälkikasvua mukana. Oltiin menossa pyhäpäivänä virvelöimään ja näin sen Dartin verkkoaidan takana. ”Kappas. Tuolla on samanlainen kuin meillä oli kauan sitten. Jossei se ole kallis, niin ostetaan se huomenna”.

T-Dartiksi sitä kutsutaan.

 

Isä oli ollut autonasentaja koko ikänsä; Fordilla ja sitten puolustusvoimissa, ajoi myös renkinä taksia ja isoja jenkkejä oli joskus kotipihalla aamulla kun heräsin. Faija myös korjasi viraabelina autoja kotonamme, oli rasvamonttu tallissa. Kortin sain1982 ja eka auto oli 1971 Datsun 1600. Se vaihtui 1974 A 1.9 Asconaan. Sitte tuli kakkosautoiksi Sunbeamia ja B Kadetteja joita broidin kanssa rakenneltiin. Eka jenki oli 1963 chevy II 5.0 kasilla ja powerglidella 1987. Se vaihtu 1989 6.2 D Jimmyyn vm 1982 ja se vaihtu seuraavana vuonna 1983 Caprice stw 5.0 aan ja ajoin sillä 11 vuotta, pääosin kesäautona. 2001-2003 meni ilman käyttöjenkkiä mutta 2003-2013 käyttiksenä taas oli 1995 bensatahoe. 1998 ostin 1966 avoimpalan, se oli vähän muuteltu mutta orggis avo kummiskin. Se vaihtui 2004 harrastemersuun; veharannan tekemään Ex-tepponummiscoupeen. Yksi ässämersu oli jo hankittu käyttikseksi vuonna 2000.

Mersuhomma lähti sitten lapasesta ja niitä onkin ollut, yli kymmenen olen museoinut. Nyt olen niitä vähentänyt ja viime vuosina ollut ihan jotain muuta kuten 1929 Ford A roadster ja nyt 1939 Pontiac.

MB klubin toimihenkilönä olin kymmenisen vuotta, paljon saanut tuttuja ja tavannut hienojen kokoelmien omistajjia, heidän talleillaan.

20 vuotta siten olin Chevelle RS67 historic tiimissä huolto- ja kuljetus/vääpelihommissa neljä kesää.

 

No alkuelämäni 1970-luvun lopulla pienessä keskisuomalaisessa teollisuuskaupungissa vappumarsseineen ja itäautoineen ei olisi luullut ehkä tuovan vaikutteita mutta isä ja setä olivat erilaisia nuoria kuitenkin siinä mielessä, että molemmilla oli toyota crown, mistä kai itselle "pakkomielle" semmoiseen syntyi.
Oli siinä naapurustossa satunnaisesti jotain toisinajattelijoita ja jokunen jenkki jytisteli satunnaisesti.

Kun sitten itse sain kortin, oli aika kova into ameriikan autoihin ja niihin crowneihin. Kaupankäyntiä tuli yritettyä mm. 1971 dodge coronetista 400cid isolohkolla ja parista vähän rakennetusta crownista.
Ei tullut kauppoja, mistäkin syystä nyt johtuen mutta auto piti saada koulussakin käyntiä varten, joten halvalla löytynyt 1976 ford fiesta oli ns. ensiauto. Kävin sillä kerran koulussa Saarijärvellä, mittariin tuli enintään 150km ja totesin, että tämä ei ole minun auto. Jonkun aikaa menikin niin, että isäni ajeli Fiestalla ja minä ajoin transitilla.
Sitten sattui silmiin aatteenpunainen Lada 1500S, takaveto kiinnosti ja fiesta vaihtui siihen. Ladalla ajoin hieman enemmän kuin Fiestalla mutta se sähkökaasari ja sisustan ladalle tyypillinen haju eivät oikein innostaneet. Se haju tulee vieläkin mieleen ja aiheuttaa oikeasti pahoinvointioireita. Isäukko tässä pari vuotta sitten osti hetkeksi farkkuladan ja se haju oli siinäkin ennallaan.
1999 kesällä löytyi itärajan pinnasta sitten henkilö, jolle lada kelpasi vaihdossa buick farkkuun.
Samalla reissulla tuli sitten silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimo, näytille tänne Keski-Suomeen.
Buick Electra estate ja 350DX, th2004r. Pitihän sille alkuun remppaa tehdä mutta oldsguru @ilmis sen sai siihen kuosiin, että 6 vuotta ja 120tkm meni ilman suurempaa stressiä, sitten iski ruoste.
Vuosi buickin hankinnan jälkeen tuli hankittua myös se crown, aika pahaan taloudelliseen tilanteeseen omalta kohti mutta kuitenkin. Alkuperäinen kuutoskoneinen versio.
Lopulta sen kuntoon saaminen otti 24v, viime kesänä leimasin viimein.
Jossain vaiheessa ennen buickin myyntiä tuli hankittu dodge ram van 318:lla, buick lähti, dodge lähti, tilalle tuli toinen buick, Le Sabre 307:lla. Sen jälkeen Oldsmobile Custom Cruiser.
Taloa rakennettiin ja kun saatiin muutettua oli virta aikalailla pois ja ei kiinnostanut auton rassuut yhtään.
Crown seisoi isän pihassa, olds lähti ja meille jäi vain vaimon carina käyttöön.
Pari vuotta meni niin ja 2010 sitten isän joku tuttu, aika huonossa kunnossa, oli isälle kaupannut lava-hiacea. Ei kiinnostanut mutta mentiin katsomaan. No ei se mikään hiace ollut vaan hilux. 1983 2.2d.
Sitten vaimo hinkui kesälomareissulle lappiin ja totesin, ettei carinalla mennä mihinkään eikä myöskään hiluxilla, kun eihän koko perhe mahdu, joten ostin 1990 astron.
Muutaman vuoden jälkeen möin hilun, vaihdoin astron xj cherokeehen. Taisin ostaa samalla toisen crown, 1971 farkun.
Taas meni muutama vuosi ja vaihdoin jeepin g10 vaniin. Vani ei ollut pitkään. Sitten ajeltiin farkku-crownilla, kun taas ostin g30 vanin raadon ilman konetta.
Konetta etsiessä ehdin vanin myydä mutta ostin koneen kuitenkin, sille kohde? No cutlass cruiser.
Sitten sattui myös farkku-caprice sopivasti. Ostettu kone ei sitten mennytkään cutlassiin, ostin siihen toisen koneen. Capricesta tuli pojan auto. Ostin 1939 plymouthin raadon, siihen koneen ja se ekana vania ja sitten cutlassia varten ajateltu kone, 305,menikin pojan farkku-crowniin (kolmannen polven crown hörhö).
Ja sitten vaihdoin oman farkku-crownin astroon ja ollaan nykytilanteessa jossa minulla on 1965 toyota crown, 1939 plymouth sbc:lla, projekti, 1982 cutlass cruiser keskivertoa pirteämmällä 307:lla ja chevy astro 305 V8:lla.

 

Muistan aina pitäneeni vanhoista autoista , lapsena 70-luvulla 50-60-luvun autot näytti paljon hienommilta kuin uudet.
Naapuristossa oli 140-sarjan Volvo sekä Granada, Commodore Coupe , naapurin vähän vanhemmilla jätkillä Zephyr , muutaman talon päässä 63-New yorker sekä Opel manta ym.
Ensimmäiset kyydit jenkillä 70-luvun puolivälissä enon Rambler Americaanilla , eno oli merimies autot vaihtu vähän väliä, ramikan lisäksi mustan ainaki Hillman Super Minxin ja Honda 600sen .
Ekana autona vuonna -88 145 Volvo ja vähän myöhemmin useampikin Granada, viimeisen 37 vuoden aikana n 60-70 erimerkkistä harrasteautoa, viime aikoina lähinnä jenkkejä AMC ja GM lähellä sydäntä, vaikka viimeisin ostos onkin -95 BMW 520, pitihän pojallekin ostaa vanha auto

 

Hyviä kertomuksia!

 

Valokuva jostain 70-luvun puolivälistä, isän Belvederestä otan tukea, vastapainona toisessa kuvassa noin vuotta myöhemmin Volgan vieressä jo ilman tukea.
Kolmen ikäisenä olen toskannut isän autokorjaamon pihalla auton alla ja perkelettä kuulemma huutanut.
Eli lapsuus, nuoruus ja aikuisuus eteni aikalailla edellä kuvatusti, välillä vieraalla töissä ja välillä itsenäisenä korjaamoyrittäjänä omassa tallissa kiroillen.
Isän kuoltua ostin tämän kotipaikan maalta noin 10v sitten, on lääniä meuhkata lasten ja emännän kanssa.
Autoja ollu omistuksessa aika runsaasti, jenkkejäkin useita kymmeniä, kuten kaikkea muutakin mikä toimii bensalla.
Eka oma auto oli pikku corolla, olin jotain 11v ja ajelutin luokkakavereita täällä silloisessa mummolassa kun ei ne vielä osanneet ajaa. Mummia kuskasin aina myös kyläkaupalle omaa tietä. Eka oma jenkki tais olla 2d Maverick 90-luvun lopuilla, mutta eniten ollut Chevyn pickuppeja, nytkin noin kolme. Tykkää omistaa erilaisia autoja ja kulkineita, kaikki merkit käy. Tämä talvi tullut pääsääntöisesti AMC Hornetilla ajettua, tämä normeja rikkova talvijenkki päätös tuli kun täytin 50 viime vuonna. Kesällä ajokkina Suzuki DR800big ja Fiat 124 Spider jonka tekniikka Audi/BMW/Volvo. Projekteja riittää sitten loppuelämäksi, tallit ja varastot täynnä, nyt terapeuttisena kohteena toinen Hornet.

Lisätään vielä, ekat jenkkien korjaukset muistan vielä. Naapurissa asui rokkariveljekset ja harrastivat mopareita. Olin amiksessa autopuolella ekaa vuotta ja vapaa aikoina korjailin isän pajalla autoja. Muistan kun naapurin Valianttia rälläköin konehuoneesta ja haalarit syttyi päällä palamaan, piti vaan ssmmutella ja jatkaa töitä, mutta mieleen jäi. Seuraava jenkki projekti oli sitten ton toisen veljeksen Dart GT:n remppa, piti kone tehdä ja kopankin maalasin. Noista se kytö jenkkeihin alkoi kirjaimellisesti.

 

70-luvun maailmassa erottui ässämese jonkinlaisena valtavan upeana elokuvatähtien pelinä siinä missä jokainen valiantti ja darttikin. tuulilasissa esiteltiin 80-luvun alkuvuosina "mitä kymppitonnilla saa" - siis markalla (kun uusi perussaappi maksoi 60tmk ja mersut alk. 100t)- ja siellä oli kulahtanut 75 dodge dart special edition pikkulohkolla. oli silmiä avaava juttu. miten ihmeessä tommonen voi olla samanhintainen kuin joku kuplafolkkari?!!! miksi ihmeessä KUKAAN ostaa tommosia kinnereitä, kun oikeitakin rautoja saa samaan hintaan... se oli käänteentekevä hetki.

 

Minä olen ns myöhään herännyt suoranaisten harrasteautojen suhteen. Autot on kiinnostanut ihan pikkunappulasta. Olen 70 luvulla syntynyt ja omat vanhemmat ei olleet mitenkään autoista kiinnostuneita vaan ne oli vain kulkuvälineitä ja lisäksi isäni osti aina jonkun ihan kauheen auton minkä sai halvalla. Kai se jotenkin traumatisoi.
Ekaks oli pienoismallit ja radioohjattavat ennenkuin 14v ikäisenä ostin ekan mopon. Rikkinäinen tietenkin ja korjasin omin kätösin että oli valmis kun täytin 15 ja sai alkaa ajamaan. Ekan auton ostin 17 vuotiaana. Läpilaho paska ooppeli. Sain sen parsittua kasaan sopivasti että sillä aloin ajamaan kun kortti oli kourassa 18 vuotiaana. Menin ammattikouluun autoasentajaksi ja siitä tekuun autoteknikon opintoihin. Opiskellessa tuli räpellettyä tietokonetta jonka sain vanhemmiltani opiskelua varten, kun ei ollut rahaa autohin. Valmistuin sopivasti lamaan ja autopuolelta ei löytynyt töitä joten menin tehtaalle kunnossapitoteknikoksi kehittämään kunnossapidon prosesseja. Saihan siitäkin palkkaa tilille. Se projekti valmistui mutta samalla tehtaalla oli tarvetta laatuorganisaatiossa dokumentaation kehittäjälle. No voihan sitäkin varmaan tehdä. Sitä sitten pari vuotta. Siinä sitten kun se dokumentaation kehitysprojekti oli loppuvaiheessa minulta kyseltiin jos voisin heittää apukäsiä IT puolella kun kerran osaan tietokoneita. No voinhan minä. Sehän muuttui kokopäivä työksi sitten se ja sitä sitten tehnyt koko loppikä paria välivuotta lukuunottamatta. Käyttiksiä tuli ylläpidettyä mutta mitään suoranaista harrasteautoa ei ollut. Käyttiksiä oli koko ajan vähintään se 2 kpl. Tuli rakennettua omakotitalo ja perhettäkin alkoi olemaan siinä vuosituhannen vaihteessa. Käyttikset oli eurooppalaisia aluksi ja pääasiassa vanhempia volvoja mutta tuli hankittua g20 vani kun pakulle oli hetkellistä tarvetta ja sehän oli just mun auto. Tykkäsin kauheasti. Mutta vaimo vihas sitä eikä suostunut sitä ajamaan. Vähän hankala kakkosauto siis. Se lähti sitten kiertoon ja euroa tilalle. Vuonna 2015 tuli päähänpiintymä että tarttis olla neliveto. Löysin awd astron hyvään hintaan. Vähän oli vikaa mutta hinta oli hyvä. Ja olihan se ihan hyvä ostos muuten mutta taas vaimo ei suostunut moista ajamaan. Ei millään. Harmi. Oli oikeasti hyvässä kunnossa ja hemmetin mukava auto. Mutta pakkohan se oli pistää kiertoon kun ei voi olla auto jolla ajaa vain toinen. Se vaihtu vuonna 2017 s10 blazeriin ja se kelpas jopa vaimolle. Mutta sitten taas omat kummalliset ideat löi päälle ja oli pakko saada ihan oikea maasturi. Se s10 kun ei oikein ollut sitä. Se vaihtu vuonna 2018 vm 96 Jeep Grand Cherokeen. Se tuli sitten pilattua korottamalla ja isoilla renkailla, palkkihelmoilla ymm muilla offijutuilla. Sillä tuli vähän kokeiltua offailuakin mikä kyllä oli hauskaa mutta eihän se sitten enää kelvannut kakkosautoksi. Se vaihtui 2021 vm 2001 tahoeen joka oli vain toista vuotta. Se hajos käsiin. Sitten tuli ostettua nykyinen kakkosauto joka taas Grandi.

Vuonna 2007 päätin että kyllä ihan oikea harrasteauto olisi kiva olla. Työkaverilla sattu olemaan joskus 70-80 hujakoilla rakenneltu Volvo PV joka kuulemma oli vain lievä projekti. Rumahan se se oli kuin petolinnun takapuoli mersun pystyvaloineen ja tötterölevikkeineen mutta jotenkin oudosti kiehto. Ei paha ollenkaan ja hintakin oli ihan kohtuullinen. Se sitten tuli ostettua ja suurella innolla aloitettua. Osoittautui että sehän oli aivan toivottoman laho ja rikki joka ikisellä mahdollisella tavalla. Se jäi kesken mutta on se minulla vielläkin ja tänä talvena jatkoin viihdoinkin hitsaamista. Siinä 2008-2009 huomasin vaimon työpaikan parkkipaikalla aika kauhtuneen mutta ehjän amazonin. Täysin alkuperäinen mutta kulunut. Selvästi ajettu yhtäjaksoisesti uudesta. Pakkohan oli kysyä onko myynnissä. No eihän se ollut ja oli kuulemma huushollin ainoa auto. Lupasi kuitenkin palata jos muuttaa mielensä. No kesällä 2009 tuli ilmoitus että amazoni olis lähdössä kiertoon kun pappa oli ostanut eläkepäiville vähän uudemman auton. Sain sen ihan kohtuu hintaan. Sitä tuli siiten touhuttua aika montakin vuotta välillä ajaen. Mutta jotenkin tuli kuitenkin sellanen olo että ei tämä ole se mun auto. Pakko saada jotain amerikkalaista ja jos kerran on vain minun auto niin vaimon mielipidettä ei kuunnella. Erikoinen sais olla. Tusina autot ei kiehdo. Vuonna 2019 löyty vm 87 Econoline pätkä. Sen ostin ja amazoni kiertoon. Se on tällä hetkellä pääasiallisena harrastepelinä. Tietenkin oli lahovikaa ja 2 paikkainen paku, mutta sellaisethan ei hullua estä. Pari talvea meni hitsatessa ja rakennellessa ja siitä tulikin sitten 7 hengen henkilöauto itsetehdyllä sisustuksella.

 

Synnyin Suomen pohjoisimmassa kaupungissa 1981 ja saavuin kotiin Opel Kadett C:n takapenkillä pahvilaatikkoon pakattuna. Opelin parkkiruutu oli ajalleen tyypillisen kerrostalomiljöön pihassa sellutehtaan välittömässä läheisyydessä. Parkkipaikan muutkin autot olivat lähinnä pieniä saksalaisia 70-luvun autoja, kuten Escortteja, ehkä joitain Datsuneita ja Toyotia seassa. Talonmiehellä oli Wartburg, häntä isä luonnehti kommunistiksi. Ehkä pihan hienoin auto oli musta Toyota Corona Mark II. Takavalo oli pitkä kuin ritariässässä. Sukulaisten autot noudattivat pitkälti samaa kaavaa, mitä nyt Ruotsissa asuvien serkkujen isällä oli slottivanteilla, huoraportailla ja veivikattoluukulla varustettu valkoinen W123 mersu. Lisäksi enolla oli joskus 80-luvun lopulla Nissan Cherry Turbo ja sen perään lähes uusi Peugeot 309 GTI, kova kampe mutta taisi siinä olla vähän kasinotaloutta mukana auton hankinnassa.

Itälapista on muutettu Ruotsiin 60-70-luvuilla aivan erityisen paljon ja kesäisin lomakaudella katukuvaan ilmestyi tavanomaisia prameampia autoja, joissa oli kaikissa verotarra takakilvessä ja ovaalinmuotoinen S-lätkä ikkunassa. Erilaisia mersuja, 240/260 Volvoja, Saabeja, Ford Granadaa, isompaa Opelia jne. Elintasoero tavallisella sukankuluttajalla jossain Göteborgissa ja Itä-lapissa oli 80-luvulla valtava ja se näkyi täällä päässä erityisesti kesälomalaisten autoissa.

Palataan omaan kohtaloon. 1985 rakennettiin talo ja maisema vaihtui pieneen maalaiskylään. Tiilitalon muurasi taposta tuomion suorittanut mies jolla oli musta tai erittäin tumman vihreä jenkkiauto, mielestäni se oli Aspen mutta jätän pienen mahdollisuuden myös sille, että se saattoi olla joku Dart. Kylän tyypillisin auto oli Toyota Hiace ja Datsun 100A, sittemmin kylätiellä alkoi yleistyä Corollat ja muut Toyotat eri vuosimalleissa 80-luvun loppua kohden. 1988 isä osti uuden VW Golfin, niitäkin oli sitten naapurustossa useampia samanlaisia.

Golfiin liittyy myös traagisin autoiluun liittyvä muisto. Golf meni vuoden vanhana lunariin meistä riippumattomasta syystä vastapuolen nukahdettua tai sammuttua rattiin. Asia ei koskaan ehtinyt käräjille saakka, koska epäilty lähti onnettomuuden jälkeen sairaalasta jalat edellä. Häneltä puuttui turvavyö ja tuli vanhan Datsuninsa rattiakselin selvästämäksi. Ambulanssia odotellessamme hän makasi autonsa vieressä ja oksensi verta. Onneksi meillä sattui olemaan tuoreempi auto ja turvavöiden käyttöpakko takapenkillä oli astunut voimaan kahta vuotta aiemmin. Muistan hyvin ajan kun matkustin Kadettissa kardaanitunnelin päällä seisten etupenkkeihin nojaten. Onnettomuuden myötä minusta tuli turvavyöautisti, enkä ole suostunut kuskaamaan turvavyöttömiä ihmisiä esim. juoppokuskina toimiessa saatikka omien lasten kanssa. Vanhempani ovat niin sanottuja järkiautoilijoita, eli he vaihtavat Volkswagenin (yleensä) uuteen perusmalliin Volkswageniin määrävälein. Tämä "järkevä" ajatusmalli ei ole siirtynyt minulle.

Kylän erikoisimpia autoja 90-luvun puolella oli varmastkin naislääkärin uutena ostama Citroen XM ja erään johtajan sämpylämallin Caprice. Mies työskenteli ulkomailla joten Caprice oli harvinainen näky. Ysärin lamassa setä teki pragmaattisen ratkaisun ja lähti armeijan jälkeen YK-joukkoihin tuoden sieltä mallivuoden 1991 mustan Pontiac Firebirdin, mikä on varmasti ollut suurin yksittäinen vaikutin sille, että hurahdin amerikanautoihin. Kaverin kanssa rakenneltiin ahkerasti jenkkiautojen pienoismalleja ja ostettiin vanhoja veekaseja divarista, joista bongasin erityisesti Pata Ekmanin Novan (ja 15-20 vuotta myöhemmin sellaisen sitten hankin). Tämä oli silloin jonkinlaista vastakulttuuria itälappilaisessa teinipoikien maailmassa, kun valtavirtaa kiinnosti enemmän jääkiekko.

Mopoaika oli kertakaikkisen upeaa aikaa kun viritettyjä, kovaäänisiä mopoja huudatettiin kesäyössä toisinaan kyläläisten vitutukseen asti. Pari kertaa ajettiin poliisejakin onnistuneesti pakoon. Poliiseja soittaneiden kyylien nurmikot "käännettiin" yöllä ym. Olen varsin lainkuuliainen henkilö, mutta tuolloin suoritettiin performanssi jossa viritetyllä mopolla ajettiin ylinopeutta kaks päällä ilman kypäriä ja tupakat suussa. Kyllä niitä tempauksia muisteltiin lukuiset kerrat, kun lapin yöttömän yön auringon alla paistettiin makkaraa järvenrannalla. Tytötkin jo kiinnosti, mutta tärkeämpää oli kokeilla, paljonko Monkey kulkee erääseen viitostien pitkään alamäkeen. Kyllä kai se sitten satasen siihen otti.

Sain ajokortin 1999 ja ensimmäisen auton 2000. Lukiopojan kesätyötienesteillä sai sitä ennen hankittua juuri ja juuri ekan oman kännykän, mutta auton osti isä ja se oli vuoden 1989 Toyota Corolla 1.6 litraisella isolohkolla. Bemarin olisin halunnut ja hätätapauksessa Sierrakin olisi käynyt, mutta ne oli kuulemma maailman toiseksi ja kolmanneksi vaarallisimmat autot (vaarallisin oli Taunus). Seuraavista sellutehtaan kesätyörahoista ostettiin 15" aluvanteet, tummennuskalvoa ja poppivehkeitä. Linkin Parkia ja Kornia luukutettiin kun kylillä pyörittiin muiden samanlaisten Corollojen ja E30 bemareiden kanssa. Se oli sitä aikaa että viimeiset takavetoiset DX Corollat oli vielä aktiivikäytössä pillurallihommissa viimeisillä omistajillaan ennen Kuusankoskea tai Afrikkaan myyntiä. Kadett E, Vectra A, etuvetoista Escortia, Nissan Sunnyä, Primeraa ja vastaavaa pyöri iltaisin kylillä. Ilmaherruus oli E30 bemareiden armadalla, muutama E21 ja E34 seassa. Etenkin jos Bemmi oli kuutoskoneella, niin hattu päästä. Ilmeisesti nuita 80-luvun bemareita on ollut tuolloin niin paljon, että muistan kiihkeimpänä aikana kesällä 2001 lähes joka viikonlopuksi riittäneen yhden ajettavan tavalla tai toisella paskaksikin. Niitä meni katolleen ja lyhtypylväisiin, yksi meni järveen, yksi ajettiin Kievarin seinään ja yksi törmäsi poliisin takaa-ajamana puistomuuntajaan. Tuntuu että se oli muutenkin hurjaa aikaa siellä päin, muistan että kiireisimpinä viikonloppuiltoina oli autogrillin pihassa poliisi, ambulanssi ja paloauto, samalla kun punaisen Carinan kontista myytiin pirtua toisella parkkipaikalla. Aika paljon porukka ajeli myös kännissä ja kyllähän se ysäri ja vuosituhannen alku oli teineillä paljon kosteampaa aikaa, kuin nykyään. Tänä päivänä Kemijärvellä asuu vain vähän reilu puolet sen aikaisista asukasmääristä eikä siellä pyöri kujilla muut, kuin mummot rollaattoreilla.

Oli miten oli, niin jenkkautoja ei ainakaan nuorisolla tuohon aikaan nuilla nurkilla pyörinyt. Voi sanoa lähes ainoan olleen yks alkupään C4 Corvette joka oli vielä tuolloin omakotitalon hintainen auto. Omistajan ei tiedetty käyvän töissä; ajeli päivät ja illat Corvettella, mutta se ajelu loppui kun hän sai 7 vuoden tuomion törkeästä kiristyksestä ja kiskonnasta. Sanoivat tuohon aikaan, että Sallan poikien viritetty Mazda 323 4x4 turbo ois näyttäny takavaloja Corvettelle, en tiedä sitten. No olihan se lisäksi sellainenkin tapaus että abiturienttina ihastuin punatukkaiseen tyttöön joka ajeli usein hurua isänsä mustalla Aspenilla. Ihastus ei ollut molemminpuolista, jäi koeajamatta sekä Emmi että Aspen.

Opiskeluaikana Corolla vaihtui kakkoskoppaiseen Golfiin jota vähän tuunattiin, ja sitten tuontipommi-Audiin. 7500 kahden kesän tienesteistä säästettynä euroa paskasta Audista oli jälkeenpäin ajateltuna huonoin mahdollinen investointi, mutta tällaiset päätökset tulee asettaa aina oikeaan ajalliseen kontekstiin. Se tuntui sillä hetkellä parhaalta valinnalta. Joskus kävin Pörhöllä autonäyttelyssä hakemassa vähän motivaatiota insinööriopintoihin. Muistan istuneeni uuden 3BG Passatin ratin takana, V6 4motion, hintalappu olisko ollu 37 tuhatta vai enemmän? Tämä muistui mieleen yhtenä päivänä, kun huomasin että samanlainen Passatti makaa paikallisen romulaanin pihalla kasan päällä matkalla sulattoon. Niin ne tippuu pilvistä kaikki aikanaan. Toinen vastaava muistikuva oli, kun ehkä vuonna 2001 olin Rovaniemellä BMW-liikkeessä näyttelyssä ja siellä oli Teemu Selänteen uusi BMW M5, hintalappu oli 700,000 markkaa. Auto oli ympäröity kromipylväillä, joita pitkin kulki paksu köysi. Täytettiin lottokupongit kaverin kanssa ja sovittiin, että jos toinen voittaa, niin molemmat saa ämvitoset. Eipä oo kauaa ku sama yksilö oli nettiautossa myynnissä, tämän päivän hinnalla (en muuten pidä lainkaan huonoina ihmisinä niitä, jotka harrastaa vähänkään vanhempia bemareita).

Opiskelujen jälkeen ekan vakituisen työpaikan myötä menin lähes ekana päivänä pankkiin ja hain 15 tuhatta lainaa, sitten hain liikkeestä 8 vuotta vanhan Volvo S40 T4:n. Harrasterintamalla kiinnosti vielä tuohon aikaan saksalaiset autot siinä määrin, että purin vm. 1975 VW Passatin atomeiksi ja sovittelin siihen 1.8T 20V konetta 5-vaihteisella laatikolla ja Audi S2:n alustapalikoilla. Siinä sitten vähän ennen kolmekymppisiä laitoin oikeastaan koko elämän uusiksi; "full reset" eli vaihdoin työpaikan, erosin, ostin asunnon ja lopuksi ostin Novan jenkeistä tammikuussa 2011 30v lahjaksi itselle. Passatti meni aihioksi historikkiin ja monet (pääasiassa Saksan ebaystä Sandelspäissään huudetut) hillo-osat yhden vastaavan Passatin rakentajalle. Olin tuota volkkaria rakennellut jenkkiautokerhomme tiloissa, joten oli varsin luontevaa peruuttaa Nova siihen omaan loossiin.

No nyt ollaan jo aika lähellä nykytilannetta. Novan hankinnan jälkeen on tullut 1985 Caprice, 2006 Crown Victoria ja 1960 Impala sekä muutamia takavetoisia Volvoja, ja matkan varrella löytyi myös vaimo joka jakaa saman harrastuksen. Autoissa kiinnostaa jenkkien lisäksi myös esim. takavetoiset Volvot ja monet 70-80-90-00-lukujen isommat Saksalaiset autot sekä vaikkapa XJ40 koppanen Jaguar, johon minulla on jokin erityinen fiksaatio. Ylipäätään tuommoset isommat sedanit (S-mersut, 500/700-sarjan BMW) jotka on tuolta aikakaudelta.

Oon pannu merkille, että ne on nuo tietyt formatiiviset vuodet lapsuuden ja nuoruuden aikana, jolloin ainakin itselleni on muovautunut "käsitys" autoista. En ymmärrä uusista autoista yhtään mitään, enkä edes yritä pysyä niistä kärryillä. Näillä eväillä jatketaan seuraavat 44 vuotta.

 

Täälläkin Petri R:n tavoin '81 syntynyt harrastaja, tosin toiselta puolelta suomea, eli etelästä. Malmi taisi olla tarkempi sijainti missä mut pullautettiin ulos. En tiedä, tai ainakaan muista, millä kotterolla mut synnytyksestä himaan haettiin. Sen tiedän ja muistan, että vanhempieni mennessä naimisiin faija oli ostanut siskoltaan, eli tädiltäni, kuplavolkkarin jossa oli vähän yhtä jos toistakin laittoa. Viime heinäkuussa menehtynyt äitini muisteli erityisellä lämmöllä, ku lähtivät häiden jälkeen kirkolta kyseisellä kapistuksella ja se sitte kyykkäs jossain vaiheessa kesken matkan. Oli melko varma, että kovin moni muu ei oo työntäny maha pystyssä (=raskaana, olin matkalla siis mukana, tavallaan) ja hääpuku päällä kyybelvaagenia keskeltä autotietä lähimmälle parkkikselle.

En tiedä oliko toi hitlerin kosto joku autollinen syrjähyppy isälle, vai mikä, mutta onneksi se parani siitä jokuseksi vuodeksi. Faijalla siis oli nuoruudesta/kortin saannista asti jenkkejä, eka auto kortin jälkeen oli '64 Valiant, joka on siihen aikaan ollut uudenkarhea. Lisäks hänellä oli ainakin mm. '67 GT Dart pikkulohkolla ja '66 NewYorker, 440:llä tiätty. Nämä siis aikana ennen uustuontia. Jälkimmäiseen liittyy hauska tarinakin... Nimittäin vaikka faija ajelikin jenkeillä, ei hänellä rahat varsinaisesti ehtinyt kasvaa korkoa (tai ehkä juuri siitä syystä?), vaikka olikin jo kohtuu hyväpalkkainen lyömäsoittaja Suomen Kansallisoopperassa. Enivei, pyysi veljeään kerran heittämään hänet duuniin kyseisellä lossilla, antoi rahaa ja pyysi että käy sillä tankkaamassa auton. Setäni teki työtä käskettyä ja paineli lähimmälle bensa-asemalle. Niihin aikoihin oli vielä "letkuapinat" hoitamassa tankkauksen asiakkaan puolesta, ja bensa maksoi markan litralta. Kun setäni lipui mittarin eteen ni letkuapina sitten tiedusteli että paljonko laitetaan. Setäni sitten varovasti oli raottanut lasia ja vähän häpeillen ilmoittanut että "10 litraa, kiitos...". Tankkaaja mitä ilmeisimmin epäili kuulemaansa, ja kysyi uudelleen "niin että paljonko...?" Setä toisti vastauksensa, jonka jälkeen letkuapina mittaili autoa katseellaan keulasta perään ja takaisin, jonka jälkeen esitti vastakysymyksen; "ootko varma että tankkiin mahtuu...?" Setä sanoo vielä tänäkin päivänä, että häntä ei oo koskaan hävettäny niin paljoa.

Kuvassa kyseinen auto sekä isäni. Kuvanlaatuhan nyt on paska, kun on tätini tekemästä leikekirjasta otettu.




Mutta eteenpäin, nuo olivat siis ajalta ennen surullisenkuuluisaa kuplavolkkaria. Mun ollessa sellainen vaahtosammuttimen kokoinen, faijalla oli sitten taas laatuautoja, eli Valiantteja. Niitä oli silloin oikein kaksin kappalein samaan aikaan, eli '64 &'65.

Tässä meikä roikkumassa '64:n kuskin ovenkahvassa, ajamaan lienee mieli tehnyt jo tuolloin.


Tuon kuusnelosen faija möi vissiin aika pian. Vuotta tuoreemman valkoisen hän maalautti punaiseksi (kuinkas muutenkaan?) ja teki sisustan napitetusta plyyssistä. Lisäksi toisella sedälläni oli mm. '65 Barracuda, jonka möi v. '80, ja osti tilalle samanvuotisen Valiantin joka oli ruotsista tuotu, ja ihan show-kuntoinen aikansa hapatuksineen, eli slottivanteet, perä vähän ylhäällä ja kylkiputki, yksikössä koska koneena oli pikkuslantti. Myös tässä oli sisusta napitettua plyyssiä. Tai tarkemmin sanottuna ovipahvit ja hattuhylly. Samoin ukillani oli '64 Valiant, jonka osti joskus 70-luvulla jo, tarkempaa vuosilukua ei kukaan muista.

Kuvassa molemmat Valiantit, kuva(t) samaisesta leikekirjasta, kuten edellinenkin... Ja punaisia, kuinkas muutenkaan!

No mutta, ajassa eteenpäin taas. Faijan maalauttama ja sisustama '65 jäi loppupeleissä ihan priimakuntoisena "meidän" mökille kuusen alle seisomaan, josta isäni myi sen sitte naapureille tuhannella markalla, ku auton pintapellit rupes pikkuhiljaa vihertämään. Syy seisontaan jäämiselle oli niinkin kauhea, että leimalla takajarruissa oli liikaa tehoeroa... Olin kyseisellä katsastusreissulla mukana, ja sen verran oli jo ikää kertynyt että muistan reissun hämärästi, käytiin imatralla tai lappeenrannassa sitä näyttämässä. Mutta sen muistan valitettavasti paljon kirkkaammin, että ku leimareissun jälkeen parkkeerattiin se auto siihen kuusen alle, ni faija ilmoitti että hän "ei enää jaksa rassata näitä". Ilmeisesti kuppi tuli kerrasta täyteen ja ylikin, mokoman pikkujutun takia. Itsehän mielessäni suivaannuin tästä aika pahasti, ja vannoin että ku saan kortin, ni hommaan itelleni '65 Valiantin. Joskus myöhemmin siellä Joutsenossa mökillä ollessa, ku sedän (ja ukin) Valiantti oli jo ajettu entisen navetan ylisille säilöön, tokaisin faijalle, että "sit ku mä oon aikuinen, ni mä ostan ton sedän Valiantin". Faija meinas välittömästi kuolla nauruun, mutta sai hapenoton välissä ilmoitettua melko tylysti, että "niin kauan ku siinä miehessä henki pihisee, ni sä et osta siltä yhtään mitään". Näin jälkikäteen ymmärrän kyllä mitä tarkoitti...

Jatkuu...

 

...Jatkuu...

No, taas eteenpäin. Vuodet vieri, ajokortti tuli suoritettua '99, ekaksi autoksi ei kyllä tullu Valianttia, vaan budjettisyistä '79 taunus 1500mk:n hintaan. Aut...siis fordissa oli kuulemma sierrasta otettu 1,6l (liekö vähän sama ku joka toisessa letukassa on corvetten motti?). Enivei, sehän kävi jo ostettaessa kolmella, vaan eipä haitannu ku tuore kortti poltteli taskussa.

Amiksen jälkeen pääsin syksyllä, tarkalleen ottaen 1.9.2000, amiskaverin kautta varastohommiin töihin. Siitä alkoi sitten KePön kuumeinen selailu, tavoitteena mikäs muukaan ku kuusvitonen Valiant. Eräs päivä sitte löytyi päällekkäiset ilmoitukset (kuvattomat, toim.huom.) '65 Valiantista ja Dartista. Ja molemmat vielä 318 V8:lla ja identtisellä hintapyynnöllä, 12 500mk! Dartissa oli ilmoituksen mukaan "pikkuisen piristetty ja peltisarjoilla varustettu 318" ja Valiantissa vakio. Koska varsinkin kyseisen vm. Dart on myös todella hieno, ni pohdin hetken noiden välillä, mutta kyllä Valiant vei kuitenkin sattuneesta syystä voiton. Omien säästöjen sekä vielä tulevan liksan, ynnä lisäksi äiteeltä kinuttu 4500mk laina sai tarttumaan luuriin.

Koeajo sovittiin silloisen leppävaaran Maxille. Paikalle saapui vähän nuhjuisessa kunnossa, mutta tuoreehkolla leimalla varustettu Valiant, pillerikapselein ja trim ringeillä varustetuilla orkkis 13" peltivanteilla, joista takimmaisiin oli pingotettu 195 "leveät" läskit valkotekstein. Kosteassa syyskelissä lievin pitovaikeuksin suoritettu koeajo sai kuolan valumaan suupielistä. Sitä ei laimentanut edes myyjän ilmoitus että vesipumppu vähän vuotaa, ja osoitteli konehuoneeseen. Ei ollu mitään hajua mikä tai minkä näköinen palikka sekin on. Pakollinen "onko tinkivaraa"-kysely, ja kun myyjä tuli vielä 1000mk vastaan, ni ilmoitin että jos auto on vielä 2vkon päästä myyjällä ku saan puuttuvat rahat liksan muodossa, ni ostan pois ja kättä päälle. Soittelin sitten heti seuraavalla viikolla us-partsiin ja kyselin että paljonko sellainen vesipumppu kustantaa. Tasan 500mk oli vastaus. Sitten uudestaan puhelua Valiantin myyjälle ja kyselyä, että saisko hinnasta vielä vesipumpun verran tingattua, ja myyjä sanoi itsekin pohtineensa asiaa ja suostui tähän.

Se oli varmaan elämäni pisin kaksiviikkoinen, mutta liksapäivän koittaessa soitto myyjälle ja kyselyä että vieläkö auto on ja tehdäänkö kaupat? Oli ja tehtiin, sovitulla summalla eli tasan 11 000mk. Auto siirtyi omistukseen tasan 2kk töiden aloittamisen jälkeen, eli 1.11.2000. Ja tinkimisen ansiosta äidiltäkään ei tarvinnu lainata enää ku vaan 4000mk. Us-partsista tuli sitten haettua se vesipumppukin, ja kun otin sen lootasta pois, ni alle sekunnissa välähti että "ai se on tää osa!". Se tuli sitte parin kaverin jeesillä ja kannustuksella vaihdettua, ja onnistui laakista, eli ei vuotanut enää vaihdon jälkeen.

Valiantilla tuli päästeltyä se vajaa viitisen vuotta, sitten pääsin kaverin full-size Mercuryn kyytiin stadin cruisingeissa, ja totesin että "mäkin haluan full-size lossin!" Tämä oli sananmukaisesti ISO virhe. Lähinnä koska autokuumeessani löysin sitten perikunnalla myynnissä olevan auton, josta nimimerkkinikin juontaa juurensa. Siitä saisi yksinään samanlaisen eepoksen ku koko tästä stoorista tähän asti, mutta pikakelauksella: auto oli ihan vitun mätä ja muutenkin paska kaikinpuolin, vaikka sitä olikin läyliäisten paikallisella nyrkkipajalla "huollettu ja korjattu", tai ehkä sen takia... Autossa oli tuore leima, vaikka esim. jarrutehostin oli kaput, ja myöhemmin löytyi kaikkea muutakin "mukavaa", mistä kyseisen katsurin ois pitäny lyödä punainen lappu lasiin ja pyytää keinänen paikalle koura-autoineen. Yritin silti nuoruuden innolla kapistusta elvyttää, kunnes oli nostettava kädet pystyyn. Meni tän palstan kautta sitte mäntsälän suuntaan eteenpäin, tekniikan hinnalla.

Jossain välissä Valiantin myynnin ja Furyn ostamisen välissä tuli hommattua ympärivuotiseksi käyttöharrasteeksi '77 Aspen. Hyvä ja varmatoiminen peli, mutta ainakin kyseisessä yksilössä lämppäri oli kyllä todella hengetön, kovemmilla pakkasilla tuli lähinnä haaleata ilmaa, lie ollut kenno tukossa koska kaikki muu (termari, moottorin lämmöt ym.) oli kunnossa.

Pari vuotta Aspenilla liikennöintiä, kunnes myynti tuli ajankohtaiseksi, oikeastaan vähän sattumaltakin. Tuli 2011 juteltua mun facebook-seinällä amerikan ja australian serkkujen kanssa siitä sedän Valiantista, joka vaan seisoo siellä navetan ylisillä. No, keskustelun huomasi sitten mun espoon serkku (kyseisen sedän tytär siis), ja ilmoitti että autohan on luvattu hänelle, eli rahulia tiskiin ni kyllä hän sen mulle myy. Kyseinen järjestely isänsä kanssa oli kyllä tiedossa, mutta elin luulossa ettei serkkukaan siitä halua luopua. Tämähän aiheutti sitten mulle erinäisiä kevätjuhlaliikkeitä, kuten Aspenin myynnin. Sain myös sovittua serkun kanssa että maksan auton kahdessa erässä. Aspeni meni lopulta kaupaksi jonkun nuoren rokkari-pariskunnan ukon ekaksi jenkiksi.

29.5.2011 Koitti sitten odotettu hetki.


Hakureissusta kiitokset kuuluu täälläkin joskus harvakseltaan kirjoittaneelle @Bussikuski lle. Tarkemman selostuksen tuon elvyttämisestä löytää tuolta projekti-osiosta.

Reilu vuosi sitten tuli itse tehtyä aivan kammottava autollinen syrjähyppy, ja ostettua eka harraste-gm, eli '79 Delta 88. Kyseessä @esmi n vanha "yellow cab", nykyisin "PilsnerCäb". Mukava laite, ja juttuseuraa saa kyllä melkein aina ku johonkin parkkiin vetää. Tosin viime kesänä meni tehokasta cruisailu-aikaa kk verran hukkaan ku takapyörän laakeri sano morjens.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä... Ukki jätti v.1991 Valiantinsa perinnöksi samalle sedälle, jolta ostin tuon hänen kuusvitosenkin. Mainitsin joskus vuosia sitten asiasta tälläkin palstalla, ja sain joltain nimimerkiltä yyveellä kyselyäkin, että oliskohan se kaupan. Vastasin silloisilla tiedoilla, että tuskin, ja jos tulee ni minä olen taatusti jonossa ekana. Tässähän kävi sitten silleen onnellisesti, että viime marraskuussa tämäkin siirtyi viimein mun omistukseen, eli lapsuudenhaaveet on toteutuneet yli odotusten.

Ukin Valiantiin tuli rokkiautosta ~600€:lla osia tuossa noin kk sitte, ja vapusta eteenpäin on 1,5vkoa otettu kesälomaa, jolloin tarkoitus lähteä tätä pajottamaan ajokuntoon sinne Joutsenoon. Ehkä sitte saa tuonne projekti-topikkiinkin taas jotain oikeaa sisältöä. Ehkä.

Tulipahan taas eepos, mutta pakkohan näitä ei ole lukea.

 

huikea kirjoitus, ja mikä elämäntarina! nämä on toki kaikki hauskoja luettavia, ja kelpaisivat sellasenaan vaikka mihkä aviisiin- ainakin kerholehtiin, että paiskokaaapa niitä merkkikerhojen yhteishenkeä kohottaviin julkaisuihin.

 

Jouduin tuota omaelämänkertaa vähän typistämään kun 10000 merkkiä täyttyi yllättävän äkkiä, mutta jatkan tähän muutamalla asialla.

Yksi fakta on, että sattumalta tämä nykyään minun Impala oli jo seisonnassa samassa kaupungissa ja aivan keskustan tuntumassa, kun synnyin. Auto ikään kuin odotti siellä. Kuva on juurikin vuodelta 1981.

Impalasta olen tarinoinut tuolla.

Omasta isästä ja kuuskymppisistä Impaloista vielä sen verran, että jostain kumman syystä hän on ostanut irtonumerona yhden vuoden 1980 V8 Magazinen, jossa oli esittelyssä siihen aikaan Suomessa hyvin harvinainen '60 Impala 2d HT. Muistan lapsena ihailleeni lehdestä mm. tuon kyseisen auton kolmea takavaloa.

Hyvä muisto on, kun jouluna 1986 oli kovat pakkaset ja varsin vähän tai ei ollenkaan lunta. Käytiin C Kadettilla jäitä pitkin hakemassa (=varastamassa) joulukuusi jostain saaresta ja matkalla isä esitteli Ooppelilla vähän luovempia ajolinjoja. Välillä piti driftailua vähän hillitä kun kyytiläisellä meinasi tulla oksennus, mutta hauskaa oli.

Ilmeisesti nuissa 70-luvun autoissa oli vielä tapana, että 100 tuhatta kilsaa oli haamuraja jonka jälkeen moottori vaihdettiin kunnostettuun. Näin oli myös Ooppelin kanssa. Yks kerta lähdettiin mummolaan ja 1.2 litrainen tikkukone vaihtui muutamassa tunnissa nykymittapuulla varsin olemattomissa tiloissa navetan päässä tehtaalta lainatun kellotaljan avulla. Isä on niitä miehiä, jotka rakensivat omakotitalon kappaletavarasta ja osaavat korjata vanhoja autoja, koska ovat joutuneet tekemään sitä aikoinaan pakon sanelemana, mutta sitten kun talous antoi myöten ostaa kaupasta ensimmäinen uusi auto, ei ole vanhoihin "romuihin" enää kajottu millään muotoa. En siis ole juurikaan vetoapua kotoa saanut tähän lajiin. Muistakaa arvostaa sitä lahjaa, jos vanhempanne on jakanut saman kiinnostuksen autoharrastukseen!

 

Juu, samassa "veneessä" oon ollut kanssasi siinä suhteessa, et oma Faija ei kauheesti autojaan osannut rakennella ja siksi vaihteli niitä tuoreempiin kun siihen vaan kykeni ja aina käteisellä. Suorasta tavarasta teki parikin omaa omakotitaloa, mutta ei niissä kauheesti tykännyt asua, ne kun ei sen 5,5 vuoden sotaretken jälkeen oikein tuntuneet "terveellisiltä". Mutta aina pärjäsi autojensa kanssa, hänen eka auto oli -48 Anglia ja sillä olen ekan retkeni tehnyt Stadista Kustaviin joskus 50-60 luvun vaihteessa. Päivähän siihen siihen aikaan meni suuntaansa. Sit se vaihtui 170 Wa-Meseen ja sen jälkeen olikin rivi kuplia (perkele). Mut joskus 80-luvun puolivälissä meillä oli yhteiskäyttö B-kadett. Hänen kesä- ja mun talviauto (kylmä p...). Kun sillä oli ajettu 280000 km tein siihen koneen, vaikka vielä se kulki iloisesti moottoritielläkin ylinopeutta. Mut Faija "valitti", et voisko sille tehdä jotain ku tyhjäkäynnillä toi vaihdekeppi tökkii polveen. Ihmekkö tuo, puristukset oli normaalit vain kahdessa pytyssä, toiset kaksi oli jo silloin "lepuutuksessa" ja odottivat lisää "ruokaa", jotta suostuivat mukaan töihin. Avauksen myötä selvisi toki syy nopeasti. Vaikka 1,1l kattilan sylintereissä näkyi vielä hoonausjäljet tehtaan jäljiltä, oli männänrenkaiden urat päässyt kulumaan reilusti, joten eiku poraten ja taas matka jatkui. Lopulta Faija lahjoitti sen vielä siskonpojalle, joka tuoreella kortilla veteli sillä seuraavalle vuosikymmenelle, kunnes laittoi kiertoon ja sitä senkin jälkeen nähtiin liikenteessä Stadissa. Tais päästä jopa yli 400000 km:n lukemiin kun se meidän suvusta lähti... Mut kuplat oli syytä panna luiskaan ennen satkun täyttymistä tai ainakin vaihtokone konttiin.

Mut nyt Tallille jatkamaan "ikiharrasteen" koneen valmisteluja, jotta pääsis 47:ttä kesää myös kurvailemaan. Jatkakaa tarinoita, voin koittaa palata jossain kohtaa oman harrastukseni alkupäähän ja "paljastaa syylliset"...

t.AM

 

Synnyin Yli-Iissä 1973 ja sieltä aivan vauvana vanhempani pakkasivat minut heän Vw Karmann-Ghiansa kyytiin ja muutimme Ouluun. Aivan pikkupoikana muistan ko isä ja äiti näkivät maaherran auton kaun laijassa ja sitä hääty mennä katsomaan. Iso ja musta auto se taisi olla. Aina kun nähtiin Mustangi jossakin Oulussa niin sitä huuettiin ja husottiin että kato, Mustangi. Oli hienoja. Sen jälkeen meillä oli Ford Capri 1,6 ja 1974 Cortina. Kerran isä tuli Olds Delta 88 dieselillä kotia ja sanoi äitille että laitetaanko tämmöinen. Äiti oli että voisi ollakkin hyvä. Vuosi oli ehkä 1979-80. Kodin lähellä Kaakkurissa isän hyvä ystävä maanrakennusurakoitsija Ohtamaa löi kovasti jarrua. Ei kestä moottori, ovat romuja ne dieselkoneet. Ei tullut meille. Auto-Åströmillä oli naapuri Hämäläinen myyjänä ja hän antoi jonkun ajan päästä seuraavan auton, Chevy Sportvan 350 llä viikonlopun yli koeajoon. Oli mahtava peli! Kauppoja ei kuitenkaan tullut. Taisi olla liian janoinen. Nyt oli minut jo kuitenkin saatu sille kannalle että amerikkalaista peltiä pitäs auton olla. Sitten mentiin kouluun ja naapurustossa Kaakkurin Lumijärventiellä oli yks Seppo jolla oli moottoripyöriä, myöhemmin Triumph-chopperkin. Jostakin kuitenki tuli mieleen että häätyy saaja pyörään pitkä etuhaarukka oikeen Amerikan malliin. Ystäväni maarakennusurakoitsijan vuotta vanhempi poika sen mulle kaasulla hitsasi n 9 vuotiaana ja opetti minuakin hitsaamaan. No sitten 13 vuotiaana sairastuin ja olin sairaalassa muutamia päiviä. Siellä oli V8-Magazine lehtiä ja niihin upposin kyllä syvälle. Ale-kirja divarista ostin myös ruottalaisia Wheels lehtiä ja hoksasin että siellähän on vaikka mitä vekottimia. Innostuin siinä opettelemaan ruotsinkielen myös. Ko pääsin kotia niin äiti tilasi sen V8 minulle. Sieltä löytyi pienoismallipalsta ja tasku- ja kesätyörahoilla ostin Sokokselta ensimmäisen koottavan jenkkiauton ja Humbrolin maaleja. Niitä olen kasannut n 100kpl, yksi on kesken nytkin. Mopoja oli sitten ja niitä korjasin ja viilasin paljon muillekin. 2 choppermopoa rakensin myös. Oli myös 1955 Jawa 175 ja Triumph Tiger Cup 200 vm 1956.
Oulussa kaupungilla yläasteikäsenä näkyi aina välillä hienoja rasseja. Rainer Rasimuksen Pontiac oli aivan erityinen, kaasarin suppilot tuli pellin läpi ja nakki paloi vähän joskus Anttilan kulmilla liikennevaloissa. Mie ja kaverit haukottiin henkeä. Raksilan marketeilla pyöri iltaisin yhen Ossin keltainen 1965 Bel Air. Siinä oli 5-puola kromivanteet ja keltaiset jarrurummut näkyi vanteitten takaa. Jäi mieleen iäksi. Jäähallilla käytiin äitienpäivänä näyttelyssä ja myöhemmin Ouluhallilla.
Ensimmäiset omat autot oli 70-luvun alusta kutoskoneisia Ford Consul coupe, Ford Consul 4d ja Ford Granada 2d sedan. Velipojalla oli Sallasta ostettu Dodge Polara 1970, 383 moottorilla. Innostuin 1991 Auto-Åströmillä olleesta 1965 Plymouth Fury III sta, josta olin saanut tingattua hinnan alle 20tmk, mutta ei kynnet yltäneet siihen. Siinä oli 318 ryppyreuna moottori. Ystäväni isä, ranualainen poliisi, innostui autosta ja osti sen. Käytti sitä myös poliisiautona silloin. Osti myös myöhemmin velipojalta Dodge Polaran.
Menin naimisiin torniolaisen tytön kanssa 1991 ja meillä oli vähän myöhemmin minun Torniossa, appiukon tallissa kunnostama Chevrolet Chevelle 1974 stw Keystone Classic vanteilla autona, entinen ruumisauto.
Sitten niitä on ollut kaikenlaisia vuosikymmenten myötä. Nyt on työn alla Chevy Impala cab vm 1969, 496 bbc moottorilla. Semmonen kasarihenkinen rakennelma tunnelrameineen, perää hiukan ylemmäs, Cragar SS vantheet ym. Aivan kappaleina on vielä mutta kyllä se siinä etenee.
Työllistynyt olen vaimoni kanssa Suomessa ja Ruotsissa. Teollisuusputkistojen hitsausta näissä kahdessa maassa ja tukkiautoilua Suomen ja Ruotsin Lapissa.