Totuus moottorien virittämisestä

Ketju osiossa 'Yleistä rakentelusta', aloittaja C5_Z06, 8.1.2020.

  1. f34

    f34 Gearhead

    Jatkoa odotellessa...
    Vaimo kyseli kävelylle, niin sanoin, odota, ettei nyt jouda, pakko lukea nämä jutut ensin...
     
  2. sbm396

    sbm396 3rd gear

    Voisitko Pekka pitää tulevana kesänä mulle ja eukolleni sellasen Kauhava kierroksen elokuvien kuvauspaikkoja ym historiaa.

    Ylihärmästä tultais museoidulla valiantilla ja koukattais sut kyytihin joku komia kesäilta olis mukava ajella
     
  3. TimeMachine69

    TimeMachine69 2nd gear

    Kiitoksia Pekka! Onneksi osui silmiini tarinointisi - mahtavaa kerrontaa.
     
  4. Simon Templar

    Simon Templar Gearhead

    Onkohan nuo summer car:n pojat ottanu oppia pekalta?
     
    speedy, 1purehell ja MJF tykkäävät tästä.
  5. Jimi

    Jimi Gearhead

    Hienoja tarinoita, jatkoa odotellaan

    Tietääkö joku onko tuon pelin kaikki kilvet lainattu Pohjanmaa-elokuvasta?
     
  6. Woodpecker

    Woodpecker 2nd gear

    Ompa mukaansa tempaavaa luettavaa! Olikos Kauhavan miehellä jotain kirjoittajan taustaa vai tuleekoo tuotanto ihan luonnostaan noin hyvin ulos?
     
  7. tapio.t

    tapio.t 3rd gear

    Itselläkin on muistikuva (hatara) ajelusta kyseisellä suoralla kesäisenä aamuyönä joskus -91 tai -92 . Olin sukuloimassa Kauhavalla kesälomalla. Kortti oli ollut ehkä vuoden verran ja autona oli coupe Taunus 2.0 . Sitten näkyi itselle unelma autolta näyttänyt ehkä -76? Camaro joka kääntyi suoralle. No peräänhän sitä tietysti piti lähteä suurin kuvitelmin että pärjää kisassa . No useempi kilometri vedettiin lusikka lattiassa, eikä se Camaro juuri karkuunkaan päässyt (lienee ollut vakio 305?) Suoran päässä oltiin saatu tarpeeksi ja molemmat kääntyi eri suuntiin. Tuntui että kone kävi aika lämpöisenä niin pysähdyin bussipysäkille ja avasin konepellin... Pakosarja hehkui punaisena ja halkeama siihen tuli, myöhemmin selvisi myös että samalla ajolla tuli myös vähän venttiili vikaa, mutta kyllähän sillä vielä ajeltiin takaisin etelä Suomeen. Myöhemmin on sitten ollut muutama Camaro omistuksessa itselläkin . Pitäisiköhän taas pitkästä aikaa lähteä Kauhavan suuntaan tänä kesänä, jos lähtisi nyt -69.llä niin voisi käydä katsomassa olisko siellä haastajia kyttäämässä
     
  8. Larry

    Larry Gearhead

  9. Vermilion

    Vermilion 3rd gear


    Tais olla taunuksessa jäänyt ventiilit säätämättä. Ei ne pakosarjat tollasestaa ala hehkumaan... ja tule muuten ventiilivikaa. Ventiilinvälykset sulla ollu liian pienet.
     
    Gary Grand ja isalmela tykkäävät tästä.
  10. Slant Sickness

    Slant Sickness Gearhead

    Jostakin syystä mennyt laihalle, täsmää molempiin oireisiin. ...kellään muullahan ei o kone hajonnut ajanvietehurjastelussa?
     
    Gary Grand tykkää tästä.
  11. f34

    f34 Gearhead

    Kannattaa nopeasti jäljittää se taunus ja säätää venttiilit, ennen ku tulee suurempaa vahinkoa.
     
    Gary Grand, Larry, LPV ja 1 muu tykkäävät tästä.
  12. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Johannyttoki.
     
  13. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Tykkäsin jo lapsena ainekirjoituksesta. Vilkas mielikuvitus, niin eihän se muuta tarvitse.

    Kirjoittelin nuorempana, aina kausittain, päiväkirjaani lyhyesti milloin mitäkin. On hämmentävää miten hyvin voi muistaa asioita, kun lukee omaa vuosikymmenten takaista tekstiään. Vaikkapa nyt erään syksyisen keskiviikkoillan baarissa Seinäjoella ja mitä sitten tapahtuikaan herran vuonna 1987.

    Etsin äsken erästä päiväkirjaa, koska osa sen sivuista on veressä. Siitä olisi saanut kivan kuvan seuraavaan kaksiosaiseen tarinaan, jonka kirjoittamisen aloitan nyt. Voi olla että menee huomiseen, ennenkuin se on täällä julkaistuna.
     
    Muokattu: 18.4.2020
  14. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    18. ”Tositarina”

    Joskus teeveetä katsoessani havahdun siihen, että draaman juoni on jotenkin epäuskottava. Syitä voi olla monia, mutta lopputulos on kuitenkin se, että hieman turhaudun. Tietenkin tekijöille pitää antaa taiteellinen vapaus ja jonkun toisen mielestä juoni saattaa olla aivan mainio.

    Parasta proosaviihdettä on mielestäni sellainen, jossa juoni on sopivan uskottava.

    Mikään ei kuitenkaan voita tositarinaa.

    Laitan tähän traagisen esimerkin. Kuultuani seuraavan tarinan, mietin jälkeenpäin, että en olisi milloinkaan voinut itse keksiä moista tarinaa. Mielikuvitus ei vaan riitä. Ei sitten millään.

    Kävi nimittäin niin, että akateemisen naisen pikkusiskosta tuli narkkari. No eihän siinä vielä mitään. Eikä siinäkään, että pikkusiskon poikaystäväksi valikoitui narkkari. Eikä siinäkään mitään, että nuori nainen tuli raskaaksi. Eikä siinäkään mitään, että narkkaripoikaystävä halusi sikiöstä eroon. Mutta se, että keinona oli pullottavan vatsan toistuva potkiminen ja se, että raskaus ei vaan keskeytynyt, menee jo mielikuvitukseni rajojen yli. Ja jos narkkaripariskunnalla oli jo muutenkin vaikeaa, niin ei sitä ainakaan helpottanut, että heille tupsahti kehitysvammainen lapsi.

    ***

    Tässä seuravassa kaksiosaisessa tositarinassa kaikki tapahtui juuri siten kuin minä tapahtumat muistan. Voi toki olla, että muistan jotain väärin, mutta se tuskin haittaa ketään.

    Osa 1. Ensimmäinen matka Kreikkaan

    Oli talvi, helmikuu ja sain paksun kirjeen. Siinä kerrottiin, että olin saanut IAESTE-insinööriharjoittelupaikan Kreikasta. Kaupungista nimeltä Ptolemaida, joka sijaitsee Pohjois-Kreikassa sisämaassa. Kävin kirjastossa etsimässä tietoja kaupungista ja pölyisessä kirjassa kerrottiin asukasluvuksi noin 50.000. Harmittelin kaupungin sijaintia; en pääsisi viettämään viikonloppuisin rantaelämää, mutta ajattelin että eiköhän siellä ole tällaiselle vaaleaihoiselle riittävän eksoottista muutenkin.

    Tarjottu työ oli kestoltaan kolme kuukautta ja alkaisi kesäkuun alkupuolella. Luonnollisesti hyväksyin työtarjouksen ja alkoi pitkä odotus. Viikot kuluivat hiljalleen kunnes tuli Pääsiänen. Joka muutti tilannetta dramaattisesti. Tapasin nimittäin tytön. Enkä ketä tahansa, vaan sellaisen jonka kohtaa kerran elämässä. Tosin en minä sitä silloin heti tiennyt.

    ”Älä tuhlaa aikaasi”, sanotaan, ja me nuoret rakastavaiset emme todellakaan tuhlanneet aikaamme. En osaa selittää sitä kovin hyvin, mutta ajan käsite jotenkin muuttuu, kun tiedät että eron hetki on vääjäämättä edessä. Näin jälkeenpäin olen hieman huvittunut siitä, että tuohon aikaan kolmen kuukauden ero tuntui suorastaan neljännesvuosisadalta. Mutta osasyy oli tietenkin se, että kommunikointi tulisi olemaan lähinnä kirjeiden kirjoittelun tasolla. Muistan kuitenkin selvästi, että ajan ”kokemus” muuttui sellaiseksi, että yksi minuuttikin yhdessä tuntui pitkältä ajalta ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Aivan kuin olisin ollut Talvisotaan lähdössä ja viimeisiä tunteja vietetty yhdessä...

    [​IMG]

    Sitten tuli lähdön päivä. Olin jo ajoissa tilannut lennot Finnairilta Helsingistä Ateenaan, josta jatkaisin bussilla pohjoiseen. Oli lauantai ja kaunis kesäpäivä Kauhavalla. Tyttöystäväni asui lähellä rautatieasemaa, josta oli tarkoitukseni nousta junaan kohti Pasilaa. Olin valinnut sellaisen junavuoron, jolla ehtisin varmasti Helsinki-Vantaan lentoasemalle.

    Kauhavan rautatieasemalla matkustajat nousevat junaan aina raiteelta yksi. Toki ratapihalla on useampiakin raiteita, varmaan kuusi tai seitsemän. Ja juuri sille väärälle puolelle tyttöni minut toi isänsä punaisella Ford Orionilla. Siihen maailmanaikaan ei ollut niin nöpönnuukaa mistä junaan nousee. Ovissa ei ollut automaattilukituksia, joten periaatteessa sama se mistä sinne junaan menee.

    Halailimme ja pussailimme Fordissa ja odottelimme junan tuloa. Myöhässähän se oli, syystä joka minulle myöhemmin valkeni. Mutta sillä hetkellä elimme omassa pikku maailmassamme sekunti sekunnilta. Pian tulisi pitkä ero, joten nautitaan nyt vielä viimeiseen asti.

    Sitten juna tuli. Halasimme vielä. Ja vielä. Ja vielä. Ja vielä kerran. Kunnes näin sivusilmälläni, että helkkari juna lähti jo liikkeelle! Ja mä oon vielä autossa ja tässä on ainakin seittemän raidetta vielä välissä!

    Hyppäsin autosta ulos, nappasin matkalaukkuni ja putkikassini mukaani Fordin takapenkiltä ja juoksin niin kovaa kuin jaksoin raiteiden yli junan vierelle. Olin elämäni kunnossa mutta päästyäni junan vierelle meni se jo kovempaa kuin mitä ehdin juosta. Mitäs nyt! Mitä mä teen! Tonne on pakko päästä! Tein salamannopean suunnitelman.

    Ja niin hyppäsin putkikassi selässäni ja matkalaukku toisessa kädessäni liikkuvan junan kyytiin todellisella villin lännen meiningillä. Sain jalkani askelmalle ja toisella kädellä kahvasta kiinni. Heilahdin vauhtieron takia rajusti vaunua päin, mutta olin sentään junan kyydissä ja matkatavarat mukana. Huh! Käännyin katsomaan tyttöystävääni ja virnuilin Indianajonesmaisesti. Kyllä tää tästä!

    Paitsi että vaunu jonka oven taakse olin päätynyt oli ravintolavaunu. Ja siihen maailmanaikaan ravintolavaunun ovet olivat aina lukossa, koska vuotta aiemmin joku humalainen oli avannut ravintolavaunun oven luultuaan siinä olleen vessan ja kuollut tipahdettuaan junasta. Ja nyt minä killuin ulko-oven väärällä puolella matkalaukku ja putkikassi mukanani ja tiesin että juna ajaa ainakin 160 km/h vauhtia Seinäjoelle asti. Mitäs ny?

    Mitäs ny, nii-i.

    Näin jälkeenpäin on tietysti helppo pohdiskella, mutta siinä tilanteessa ei vain ollut aikaa. Kauhavan asemapihan jälkeen tulee alikulku, jonne hyppääminen tietäisi varmaa hengenmenoa. Alikulun jälkeen ratapenkalla saattaisi olla ihan mitä tahansa ja mitä nopeampaa juna liikkuisi, sitä hengenvaarallisempaa olisi hypätä. Ja pysyisinkö kyydissä jos yrittäisin selvitä 45 kilometria Seinäjoelle asti. Vai hyppäisinkö nyt heti takaisin ratapihalle, jossa oli nyrkinkokoista soraa.

    Aika hidastui jälleen. Tai en minä tarkasti muista. Tiesin vain sen, että päätös pitää tehdä NYT. Ja se päätös oli, että turvallisinta olisi vaan hypätä takaisin ratapihalle.

    Se ei sitten mennytkään ihan Indianajonesmaisesti. Sen muistan, että ainakin yksi ihminen näki loikkani junasta ja suu oli kyllä ammollaan.

    Vaikka olin elämäni kunnossa, en sentään kahdeksaakymppiä pysty juoksemaan. Ne kaksi kolme loikkaa jotka tein olivat elämäni pisimpiä, kunnes maan vetovoima teki tehtävänsä. Sinne mentiin turvalleen ja huolella.

    Kaikeksi onneksi matkalaukku jäi vatsani alle. Suurimman kosketuksen ottivat vastaan kämmeneni ja polveni. No kaikkihan ne aukes. Ihan kohtuullinen matkahan siinä liu’uttiin soran keskellä.

    Sekuntia pysähtymiseni jälkeen sotasuunnitelma oli jo selvillä. Kerää tavarasi, juokse tyttöystäväsi luo, hyppää Ford Orionin rattiin ja aja lätkä pohjassa Seinäjoelle ja ota se juna kiinni ja nouse uudelleen kyyntiin Seinäjoella.

    No eihän se onnistunut. Tiesin sen jo matkalla, vaikka 1.6-litrainen Fordinmoottorin antoi kaikkensa ja tein varsin rohkeita ohituksia 170 km/h mittarissa. Päästyämme Seinäjoen asemalle oli juna jo lähtenyt. Voi perkeleen perkele!
     
    onoff road, Holley, Dataviilaaja ja 6 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  15. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Kaverillani Hanssilla oli punttisali Seinäjoen keskustassa, joten päätin että siirrytäänpä sinne seuraavaksi. Jos saisin vaikkapa vähän putsattua vuotavia haavojani. Onneksi sali oli auki ja Hanssikin paikalla. Pyysin häntä etsimään puhelinluettelosta Finnairin numeron ja että selittäisin pian mistä on kyse. Kävelin suoraan vessaan. Sieltä tultuani kerroin mitä oli tapahtunut. Soitin seuraavaksi Finnairille ja valehtelin olleeni auto-onnettomuudessa ja että tulisin heti seuraavalla junalla Seinäjoelta Pasilaan. Aikataulun mukaan juna olisi Pasilassa tuntia ennen koneen lähtöä, joten minulle luvattiin, että tietenkin tällaisessa tilanteessa odotamme sinua. Kiitin kovasti ja suljin puhelimen.

    Rauhoituin hiljalleen ja ajattelin ettei tässä ole käynyt kuinkaan. Aika hidastui taas ja lähdimme tyttöystäväni kanssa takaisin Seinäjoen rautatieasemalle. Saatuani auton parkkiin putsasin verijäämiäni vaihdekepistä ja ratista. Halailimme ja pussailimme ja odotimme junaa. Jota ei vaan kuulunut.

    Sinä viikonloppuna oli nimittäin Provissirock. Oli syynä sitten rokki tai ei, Seinäjoki on junaliikenteen solmukohta ja jos jokin junista on myöhässä, sotkee se muidenkin liikennettä. Niinkuin nytkin. Junani tuli 45 minuuttia myöhässä. Joka tarkoitti sitä, että olisin Pasilassa varttituntia ennen lentokoneen lähtöä. Voi perkele!

    Tällä kertaa olimme tyttöni kanssa ajoissa ja oikealla puolen asemaa odottamassa junaa. Hyvästelimme ja nousin sekavin mielin junaan.

    Tampereen jälkeen juna oli jo tunnin myöhässä aikataulusta. Kun konnari saapui vaunuun kohdalleni, selitin tilanteeni. Hän sanoi, että VR:n puolelta ei ole oikein mitään tehtävissä. Mutta pahoitteli kovasti auto-onnettomuuttani.

    Huomasin sitten, että parin penkkirivin päässä istui joku liikemies, jolla oli kannettava NMT-puhelin mukanaan. Hän oli kuullut keskusteluni ja sanoi, että voit lainata hänen Nokia Mobiraansa, mutta että akut ovat siitä aika lopussa. Yritin soittaa numerotiedusteluun, kun en tietenkään muistanut Finnairin asiakaspalvelun numeroa, mutta Mobiran akku nyykähti lopullisesti siinä vaiheessa.

    Junan jyskyttäessa kohti etelää mietin syntyjä syviä. Ajattelin, että takaisin maalle en ainakaan palaisi. Että ostaisin uuden lennon; olihan minulla käteistä mukana ja eläisin sitten nuukemmin vaan koko reissun ajan.

    Lopulta juna saapui Pasilaan ja oli edelleen tunnin myöhässä. Nousin varmaan ekana junasta ja juoksin taksiasemalle ja hyppäsin ekaan taksiin. Sanoin kuskille että aja niin kovaa kuin uskallat lentoasemalle ja jos sakot tulee niin minä maksan ne. Kuski näki peilistä polvista revenneet housuni ja vuotavat haavat polvissa ja käsissä ja kysyi mitäs sulle on sattunut. Kerroin olleeni auto-onnettomuudessa ja että nyt pitäisi ehtiä Ateenan-lennolle, joka aikataulun mukaan lähti jo 5 minuuttia sitten.

    Sakkoja ei onneksi tullut ja pääsin kommelluksitta lentoasemalle. Siellä juoksin suoraan turvatarkastukseen ja tietenkin ojentamani passini oli verinen. Kerroin olleeni, no, arvaattekin jo missä.

    Päästyäni lähtevien lentojen puolelle ei siellä ollut näytöissä mitään lennostani. Juoksin käytävällä ja kun vastaan tuli joku kapteenin näköinen heppu kysyin siltä minne pitäisi mennä. No sattumalta hän tiesikin lähtöportin ja eikun sinne. Siellä oli vastassa Finnairin vaatteissa ollut nainen joka tarkisti pikaisesti lippuni ja sanoi että juokse tuonne putkeen ja sieltä raput alas ja suoraan bussiin. Kuten sitten teinkin.

    Päästyäni bussiin tuhannen hikisenä ja verisenä nytkähti se liikkeelle. Vieressäni istui keski-ikäinen nainen joka tuhahti: ”siis sinuako tässä on odotettu. Me ollaan jo kertaalleen oltu koneessa ja sitten tultu takaisin lentoasemalle”. Vastasin että olen ollut, no, arvaattekin jo missä.

    Päästyäni koneeseen istuin alas ja huokaisin syvään. Lentoemäntä näki veriset käteni ja polveni sekä hikisen otsani ja kysyi haluanko vettä ja ehkä jotain paperipyyhkeitä. Sanoin että kiitos kovasti.

    Join ahnaasti vettä ja aloin pyyhkimään veritahrojani lentoemännän tuomilla pyyhkeillä. Vieressäni istunut vanhempi ja varsin ruskettunut mies kysyi englanniksi mitä minulla oli tapahtunut. Kerroin olleeni auto-onnettomuudessa. Jutustelimme siinä hetken ja hän kysyi minne olen menossa. Kerroin että Ateenaan ja siitä sitten bussilla Pohjois-Kreikkaan. Hän katsoi minua hämmästyneenä ja vastasi, että hän on kyllä menossa Istanbuliin...

    ***

    To be continued...
     
    Muokattu: 18.4.2020
    onoff road, Holley, stinnes ja 4 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  16. J.J.

    J.J. Gearhead

    Oliko Hans Fellin kuntosali? Siinä on kanssa mies jonka elämässä on ollut mielenkiintoisia vaiheita.

    Ja kiitoksia mukavista tarinoista.
     
  17. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Finnairin lento oli todellakin matkalla Istanbuliin. Ajattelin, että vaikka olenkin nyt väärässä lentokoneessa, ei se haittaa. Istanbul on kuitenkin paljon lähempänä Ateenaa kuin vaikkapa jokin Barcelona. Väkisinkin tuli mieleen Antti Litja ja elokuva ”Loma”, jossa pääosan esittäjä päätyy Kanarian Saarille Alppien sijaan... Naureskelin itsekseni ja olin hyvilläni siitä, ettei minulla ainakaan pipoa ollut mukana matkatavaroissa, saatikka suksia.

    Jossain vaiheessa lentoa sain tietää, että kyseessä on välilaskullinen lento. Ensiksi lennetään Istanbuliin ja siitä sitten jatketaan Ateenaan. Rauhoituin ja olin hyvillä mielin. Kaivoin uutukaisen päiväkirjani matkatavaroistani ja aloin kirjoittamaan. Tuhrin muutaman sivun käsistäni vuotaneella verellä, mutta mitäpä siitä. Pääasia että olin hengissä ja matkalla kohti määränpäätäni.

    Pääsin onnellisesti Ateenan lentoasemalle ja taksimatkalla kohti hotelliani mietin miten ihmeessä maassa jossa demokratia syntyi oli ollut sotilasdiktatuuri vielä 1970-luvulla. Iltayö oli etelänmaiden tyyliin todella pimeä ja lämmin, Akropolis-kukkulan Parthenonin raunioiden loistaessa kauniissa iltavalaistuksessa Ateenan yllä.

    Seuraavana aamuna kävin ilmoittautumassa paikallisella yliopistolla, josta neuvottiin menemään bussiin joka lähtisi puolenpäivän aikoihin kohti Pohjois-Kreikkaa. Näin teinkin ja ekaa kertaa elämässäni huomasin olevani maassa, jossa elintaso oli alhaisempi kuin Suomessa. No eipä siinä mitään, oppia ikä kaikki, tai jotain.

    Kello oli jo yli puolenyön saapuessani Ptolemaidan keskustaan. Taisin olla viimeisiä bussimatkustajia pitkällä matkalla. Nousin keskustorilla bussista ja mietin missä ihmeessä viettäisin yöni. Onneksini näin torin reunalla neonkyltin ja vaikka se oli kreikkalaiseen tyyliin kyrillisillä kirjaimilla, tiesin että hotellihan se on.

    Kävelin matkatavaroineni hotellin vastaanottotiskille, jossa oli kaksi kaunista tummahipiäistä nuorta kreikkailaisnaista. Kerroin englanniksi tarvitsevani huoneen yhdeksi yöksi. No eivät he ymmärtäneet sanaakaan englantia ja minähän en kreikkaa puhu edelleenkään. Kovin nättejä olivat ja hymyilivät, kunnes sitten laitoin kummatkin kämmeneni toiselle poskelleni ja kallistin päätäni. Silloin ilmeisesti lamppu syttyi toisella ja nuori nainen haki vanhemman miehen takahuoneesta paikalle. Näytin hänellekin kansainvälistä nukkumisen merkkiä ja hän sitten kirjoitti paperille mitä huone maksaa. Halpahan se oli ja maksoin sen heti käteisellä pois. Toinen tytöistä tuli näyttämään huoneeni ja toivotti kreikaksi hyvää yötä.

    Seuraavana aamuna soitin työnantajallalleni ja minut haettiin firman autolla hotellin pihasta uudelle työmaalleni.

    Meni parisen kuukautta ja taisi olla jokin kahvitunti. Olin ystävystynyt erään Georgen kanssa, joka oli niitä harvoja jotka osasivat puhua englantia noin 1000 työntekijän voimalaitoksella. George oli ollut merimies ja siksi osasi puhua enkkua. No, en muista enää miten keskustelu meni mutta kerroin olleeni keskusta-aukion vieressä olleessa hotellissa yötä. George suorastaa RÄJÄHTI nauramaan ja selitti sitten kreikaksi muille mitä olin tehnyt ja samalla koko helkkarin poppoo nauroi kurkku suorana.

    Olin vähän ihmeissäni. Siis mikäs tässä nyt on niin hauskaa. Kysyinkin Georgelta hänen vähän rauhoituttuaan että mikä on jutun juoni jolloin George kertoi ettei paikka ole oikeasti mikään hotelli vaan bordelli. Ja että ne on periaatteessa laittomia Kreikassa ja siksi paikka on virallisesti hotelli...

    Aatteleppa sitä.

    ***

    To be continued...
     
    onoff road, Holley, stinnes ja 8 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  18. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Jep.

    Kuntosali Body & Soul, jota piti yhdessä Helenan kanssa. Taitaa olla mainos-teepaitakin jossain tallessa.
     
    J.J. tykkää tästä.
  19. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Osa 2. Viimeinen matka Kreikkaan

    Parisuhde on jännä juttu. Tavalla tai toisella sillä on aina alku ja loppu. Parhaimmillaan loppu tulee kun jomman kumman maanpäällinen vaellus lakkaa. Tai no, mikäs näistä tietää, mutta onhan se aika romanttinen ajatus, että yhdessä jatketaan hautaan asti.

    Saman parisuhteen voi myös elää kahteen kertaan. Normaalisti ja nopeutetusti. Tätä on tullut itsekin kokeiltua, eli ensin normaali parisuhde joka päättyi eroon. Ja sitten kun kokeiltiin uudelleen niin sama lopputulos, mutta vaan paljon nopeammin.

    Ei kovin fiksua, mutta enhän minä sitä silloin tiennyt.

    Jotenkin hupaista, että lopun tultua päätin taas lähteä Kreikkaan. Ja sekin on hupaista, että taaskaan ei vältytty kommelluksilta. Mutta se ei ole hupaista, että koskaan aikaisemmin maanpäällisen vaellukseni loppu ei ollut näin lähellä.

    Olin saanut tarpeekseni Helsingin baareista ja yöelämästä. Halusin eroon työstä, halusin unohtaa entisen naiseni ja vaan olla rauhassa. Jonnekin pois kaikesta, lomalle ja mahdollisimman rauhalliseen paikkaan. Ei todellakaan minnekään bilekaupunkiin, vaan jonnekin jossa perheet viettää kersojen kanssa rauhallista lomaa. Juuri sellaiseen paikkaan ajattelin sopeutuvani yksinäisenä poikamiehenä. Kaikki toki arvaisivat, että haavoja nuolemaanhan tuo on tänne tullut, mutta mitä sitten. Juuri siitähän oli kyse.

    Niinpä valitsin Kreikan Korfun. Ostin kahden viikon matkan ja hain samalla Akateemisesta Kirjakaupasta uuden päiväkirjan. Ajattelin aloittaa taas alusta. Nauttia rantaelämästä päivisin, kirjoitella päiväkirjaan iltaisin, seuraten auringonlaskua ihanan lämpimänkostean vienon tuulen ympäröimänä. Ilman että sattuu fyysisesti tai psyykkisesti.

    Näin tapahtuikin ekana iltana.

    Seuraavana päivänä tulin siihen tulokseen, että pieni kylä jossa hotellini oli osoittautui vähän liian pieneksi. Päätin vuokrata skootterin. Sillähän on näppärä liikkua. Ja joo, t-paidassa ja shortseissa tietenkin ajaisin. Ja kun ei muutkaan turistit näyttäneet kypärää tarvitsevan, niin mitäpä minäkään sillä mitään tekisin.

    [​IMG]

    Skootterin saatuani ajelin aika rauhallisesti. Olin lähes tientukkona, tai niin minusta ainakin tuntui. Paikalliset ajoivat heittämällä ohitse ja autotkin seurasivat epämiellyttävän lähellä. Lisäsin hieman vauhtia, mutta pyrin kuitenkin pitämään nopeuden itselleni sopivana. Ja kivaahan skootterilla oli kierrellä saarta.

    Illalla huomasin että samalla lennolla ollut yksinäinen nainen tuli vastaan hotellin aulassa ja vaikka en ollutkaan tositarkoituksella matkassa, pyysin häntä illalliselle. Kerroin että oikeasti ihan vaan seuraksi ja pienen epäröinnin jälkeen hän sanoi että voihan hän tulla - ihan vaan seuraksi.

    En enää muista mistä juteltiin, todennäköisesti ihan vaan niitä näitä. En purkanut sydäntäni eikä hänkään; olisihan se jotenkin noloa ollutkin. Aika varmaahan se oli, että samoista syistä olimme kumpikin tulleet yksin viettämään rauhallista etelänlomaa.

    Seuraavana aamuna päätin lähteä pidemmälle skootterireissulle vuorille. Tie oli vielä hieman kostea ja kääntyessäni ysikymppisestä mutkasta meinasi etupyörä lähteä alta varsin pienessä vauhdissa. Ajattelin että pitää olla tarkkana, koska en ole muutenkaan koskaan ollut erityisen hyvä kaksipyöräisten kanssa.

    Matka jatkui vuoristoa kohden ja etenin koko ajan korkeammalle. Maisemat olivat kauniita ja liikennettä oli tosi vähän. Katselin aina sopivissa kohdissa sivulleni ja ihailin vuorten jylhiä maisemia. Jossain kohtaa huomasin, että edelläni ajaa jokin pikkuauto. En kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota.

    Vuoren korkein huippu oli jo ohitettu ja vauhti kasvoi kuin varkain. Edessä ei näkynyt ketään, joten ihailin taas sivulla olevia vuorenhuippuja. Tie kääntyi viistosti vasemmalle ja vilkaisin siinäkin kohdassa oikella olevia vuorenhuippuja. Hieman liian pitkään.

    Kääntäessäni katseeni taas eteepäin aivoni rekisteröivät salamannopeasti tilanteen. Tie on tukossa. Edellä ajanut auto on pysähtynyt kaistalleen ja vastakkaisella kaistalla on pysähtyneenä toinen auto. Vuorenrinteen alaspäin viettävällä reunalla hieman autosta eteenpäin on valtava monisataavuotinen tammi. Tie on siis täysin tukossa ja mulla on jotain reilu 80 kilsaa vauhtia. Eikä kypärää. T-paita ja shortsit. Eikä mitään mahdollisuutta saada skoottori pysähtymään näin lyhyellä matkalla.

    VOI PERKELE!
     
    Gary Grand, onoff road, LPV ja 5 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.
  20. C5_Z06

    C5_Z06 Gearhead

    Ihmisaivot ovat kyllä aivan käsittämättömät. En minä oikeasti tuossa tilanteessa ehtinyt ajatella mitään. Mutta kun jälkeenpäin muistelen, niin aivoni toimivat jotenkin seuraavalla tavalla.

    Ensin tajusin tilanteen eli kolaria ei voi välttää mitenkään. Päin auton perää mennään ja huolella sekä reippaalla vauhdilla. ”Voi perkele” pääsi suustani, tai ainakin ajatuksen tasolla. Tein vaistomaisesti lukkojarrutuksen ja aivoni prosessoivat sitä mihin kohtaan auton perää kannattaa osua. Samalla joko vaistomaisesti tai jarrutuksen voimasta nousin osittain seisovaan asentoon.

    Auton ja tammen välistä ei mitenkään olisi mahtunut, joten kompromissina ajattelin että osun sitten kumpaankin. Muistan selvästi miten tähtäsin auton oikeaan takaosaan ja kun osuma sitten tuli ehkä 60 kilometrin vauhdissa kaikki muuttui aivan totaalisesti.

    Kuuloaisti hävisi täysin. Kipuaisti hävisi täysin. Näköaisti toimi täydellisesti mutta aika hidastui. Muistan aivan selvästi tutkailleeni autoa johon osuin kuin hidastetussa filmissä ja nähdessäni katon vesikourut mietin että tämä voisi olla Zastava tai sitten jokin Fiatin pienistä malleista. Kromilistojakin muistan nähneeni lentäessäni auton yli.

    Auto jäi taakse ja jatkoin edelleen ilmassa. Tiesin että tammi tulee pian vastaan ja niinhän se tulikin. En tiedä olivatko suojelusenkelit paikalla kääntämässä minut sopivaan asentoon, mutta osuin tammeen vasemman pakaran/lantion/alaselän paikkeille, joka sittemmin oli tunnoton muutaman vuoden ajan. Pää edellä tai selkä edellä tai melkein miten muuten vaan olisi matka jatkunut sinkkiarkussa.

    Vaan ei, minä jatkoin edelleen ilmassa. Tammeen osuminen sai vartaloni varsinaiseen hyrräliikkeeseen ja laskeuduttuani lopulta rinteeseen jatkui hillitön pyörintä alaspäin kunnes tajusin levittää jalkani ja käteni ja niin minä pysähdyin parisenkymmentä metriä kolaripaikasta alaspäin vuorenrinteelle istuvaan asentoon.

    En edelleenkään kuullut mitään. En edelleenkään tuntenut kipua. Näin että veri virtaa vasemmasta polvestani / polven alueelta. Laitoin vaistomaisesti vasemman käteni polven päälle ja huusin kurkku suorana:

    VOI PERKELE!

    Olin tietenkin shokissa ja istuin paikallani. Yht’äkkiä kuuloaistini palasi. Joku parkuu tai itkee hysteerisesti. Mietin että mitäköhän on tapahtunut. Miksi joku itkee. Ja sitten alkoi vähän sattumaan polveen.

    Kuulen lisää ääniä takaviistosta ja tunnen että soraa tai jotain ropisee selkääni. Paikalle saapuu paikallisia kreikkalaisia miehiä ja he ottavat minusta kiinni ja alkavat kantamaan minua ylärinteeseen. Muistin että olin ajanut skootterilla päin tiellä pysähtyneenä ollutta autoa. Ponnistelen miesten avuksi ja pääsemmekin lopulta takaisin maantielle. Jossa vastassa minua on vanhahko harmaapartainen ortodoksipappi täydessä sotisovassa.

    Pappi?

    Mihin vittuun tässä pappia tarvitaan? Näettehän te, etten minä ole kuolemassa!

    Kuulen edelleen hysteeristä itkua. Näen vanhan mummon joka tuijottaa minua ja alkaa sopertelemaan. Tulee halamaan. Nuori kaunis kreikkalaistyttö alkaa pyyhkimään veristä säärtäni jollain rätillä. Ihmettelen mitä helkkaria tässä oikein tapahtuu. Mikä näitä ihmisiä riivaa? Mitä helvettiä!

    Sitten näen murskaantuneen skootterini tien vieressä. Näen Zastavan joka on edelleen pysähtyneenä kaistalla jolla minä ajoin. Ja näen pikkufiatin pysähtyneenä Zastavan viereen ja tajuan, että mummu on tullut toista kaistaa vastaan ja pysäyttänyt papin Zastavan keskustellaakseen hänen kanssaan jostain ja siksi minä olen nyt tässä verta valuen.

    Mummun syy? Vai minun syyni? En tiedä, eikä minua haittaakaan. Olen hengissä. Ambulanssia soitetaan paikalle. Pappi puhuu kanssani englantia ja sanoo, että ambulanssi on toisella puolen saarta ja sen tulemiseen menee niin kauan että on parempi mennä hänen autollaan.

    ”Let’s go then”, vastaan. Änkeän itseni Zastavan takapenkille. Pappi istuu kuskin paikalle ja muori apukuskin paikalle. Muori itkee edelleen valtoimenaan ja minun käy häntä jo sääliksi. Sanon ”no problem, I’m alive”. Mutta ei se tunnu oikein auttavan.

    Lähdemme ajamaan mutkaista vuoristotietä. En tiedä missä olemme, eikä se niin haittaakaan. Ymmärrän papin puheesta, että matkaa sairaalaan on ja että kierrämme pappilan kautta. Ei mene kovin kauaa kun pääsemme pappilaan ja minut viedään sisälle lepäämään jonnekin sohvalle. Minulle tuodaan vettä juotavaksi ja sen jälkeen jään yksin huoneeseen.

    Kuulen jonkinlaista sipsutusta ja avaan silmäni. Iso susikoira tulee luokseni ja alkaa nuolemaan säärissäni olevia verijälkiä. Koira on rauhallinen, aivan kuin olisi ollut koulutettu haavoittuneiden hoitoon. Yritän karistaa sitä kauemmaksi ja samalla pappi saapuu paikalla ja sanoo että lähdemme nyt sairaalaa kohden. Nousen ylös soffalta ja konkkaan papin avustamana takaisin Zastavaan. Muoria ei enää näy; hänen takiaan kävimme ilmeisesti pappilassa.

    Alkaa olemaan jo ilta kun pääsemme ensiapuun. Minut laitetaan leikkauspöydälle ja jotain puudutusainetta laitetaan verisuoneen. Muistan samalla, että velipoikanihan on tänään selkäleikkauksessa Saksassa. Siis nyt samana päivänä, kun pikkuveli makaa Kreikassa ensiavussa. Mietin mitä vanhempani ajattelisivat, jos tietäisivät.

    Vasemman jalkani takaosa on pahiten loukkaantunut. Onneksi mitään jänteitä tai luita ei ole katkennut. Kaikkiaan 52 tikkiä laitetaan ja sitten side. Lääkärit antavat minulle reseptin ja neuvovat jatkamaan odotushuoneeseen, jossa pappi minua uskollisesti odottaa. Pappi kertoo englanniksi, että lääkärien mukaan voin mennä hotelliin ja lääkkeet pitää ottaa sitten seuraavana aamuna. Pappi vie minut autolla hotellin eteen. Hyvästelen hänet, konkkaan huoneeseeni ja istun sängylleni. Ajattelen että voi perkele sentään millainen päivä.

    Kirjoitan paperilapun naiselle jonka kanssa olin ollut edellisenä päivänä illallisella ja tyrkkään sen hänen huoneensa oven alta. Pyydän lapussa häntä käymään hotellihuoneessani aamulla ja että jos hän hakisi lääkkeet minulle. Aamu tulee ja oveen koputetaan. Kerron olleeni kolarissa ja että voisiko hän hakea lääkkeet, maksan kyllä. Hän lupaa ja lähtee.

    Puolen tunnin kuluttua hän tulee ja näyttää minulle lääkeruiskua ja sanoo itku silmissään ettei hän voi minulle tällaista antaa. Vastaan että no en minäkään pysty itse itseäni pakaraani piikittämään... Hän lupaa käydä etsimässä jostain terveydenhoitajan. Tuntia myöhemmin hän ja kreikkalaisterveydenhoitaja tulee ja antaa pistoksen. Kiitän kumpaakin.

    Kahden viikon loman viimeisenä päivänä haavat ovat parantuneet riittävästi ja pääsen aamulla mereen uimaan. Bussi noutaa meidät kymmenen aikoihin aamulla. Puolenpäivän aikoihin lentokone nousee kentältä ja kääntää kurssinsa kohti Suomea.

    ***

    Hassua, en oikein osaa kirjoittaa tähän lopputekstiä. Ehkä sitä ei tarvitakaan.

    Onhan tämä kuitenkin tositarina.

    Aatteleppa sitä.

    ***

    To be continued...
     
    Muokattu: 18.4.2020
    onoff road, LPV, hiacekuski ja 20 muuta käyttäjää tykkäävät tästä.

Kerro tästä muillekin!