Mitä sen jälkeen tapahtui, kun lopetin harrastuksen.

Havaitsen kenties kahdeksan vuoden kuluneen siitä, kun lopetin harrastuksen.

En laske myöhempiä, satunnaisia ja yksinomaan nixonilais-konservatiivisista mukavuussyistä valittuja henkilövaunuja - kuten Mercury Grand Marquiz - liittyneen enää harrastukseen, sillä kyseessä oli ja on huomattavasti näennäisyyttä merkittävämpi tapahtumaketju. Nimittäin eräänä päivänä tuohon maailmanaikaan istuin tallissa ja katselin ympärilleni, enkä enää oikein tunnistanut näkemääni, saati ymmärtänyt sen relevanssia omaan elämääni.

Minähän harrastin vallan penteleen innokkaasti vuosien 1982 ja 2008 välillä.

Itse asiassa jo alakoulussa hengitin, söin ja join amerikkalaisia autoja. Opettelin ulkoa kaikenlaista knoppitietoa, puhuin isolohkoista, jo kauan ennen kuin olin edes nähnyt sellaisia (saati ymmärtänyt mitä termi tarkoittaa). Harrastelehdet kuluivat käsissä. Koska tuohon aikaan näkyi vielä arkiliikenteessäkin yllättävän vanhaa kalustoa, oli keskenkasvuisella ihmeteltävää, ja virinneelle innostukselle polttoainetta.

Isojen poikien seuraan ilmaannuin kenties viidentoista-kuudentoista vuoden iässä. Kyllä se oli juhlaa, kun istua notkuttiin Ruskeasuon Teboililla. Kuuntelin visusti, kun äijät puhuivat autoista, kiihdyttelystä ja ties mistä. Ensimmäinen tyttöystäväkin löytyi niistä istunnoista, missä lie nätti Sari nykyään.

Loputonta kortin odottelua helpotin hankkimalla erään Suomen ruosteisimman Valiantin. Sillä ei voinut itse tietenkään ajaa muuta kuin pihamaalla parkkiruudusta ulos ja takaisin. Maalasin sen tietysti mattamustaksi jonkin kirjoittamattoman säännön nojalla ja saattaa olla, että kirjoittelin lokasuojiin jotakin Bonnevilleen vivahtavaa, mikä oli tietysti suuruudenhullua - ottaen huomioon 170 - kuutiotuumaisen rivikuutosen.

Siitä hetkestä eteenpäin tulin omistaneeksi useita kymmeniä harrasteautoja.

Näistä useimmat päätyivät jonkinlaisiksi ikuisuusprojekteiksi, joissa leimallista oli tietty impressionistinen tai peräti surrealistinen haavekuva jostakin asiasta tai asiain tilasta mikä pitäisi saavuttaa, ja sitten taivaan portit aukeaisivat, ja mannaa sataisi päälle maan ja maiseman.

Vanhin taisi olla vuodelta 1951 ja tuorein sitten 1990-luvun loppupuolelta. Kakstuhattakutosta 300 C Chrysleria en oikein osannut mieltää harrasteautoksi.

Siinä tuli matkan varrella peruuttamattomasti tuhottua paljon sellaista kalustoa, millä olisi ollut osaavammissa käsissä ihan hyödyllistä käyttöä. Mutta innokkuus yhdistettynä eri tavoin rajallisiin resursseihin on valitettavasti pidättelemätön voima. Voisinkin sanoa että parhaiten onnistuin silloin, kun en tehnyt yhtään mitään. Tätä olen yrittänyt myöhemmin elämässäni noudattaa.

Syystä että olin koko tuon päälle neljännesvuosisadan aivan holtittomilla ylikierroksilla harrastuksen suhteen, tulin menettäneeksi paljon sellaista muuta, millä olisi ollut olennaisesti merkittävämpää ja pitkäjänteisempää hyötyä. En kuitenkaan kadu, menneet ajat ovat menneet ajat, ei niitä saa etenkään jälkiviisauksin takaisin. Ja kyllä pääosin oli hauskaakin. Luigin bussista kerron jopa töissä tarinoita.

Niihin aikoihin ihan vakavasti luokittelin koko ympäröivän maailman autojen nojalla.

Joskus sitten pääsin kokeilemaan silloisen maailmankuvani tärkeintä asiaa eli kiihdytysautoilua. Tämä tapahtui aivan siinä loppumetreillä, ja ennen muuta avasi silmäni näkemään erään tien tulleen käydyksi loppuun. Nimittäin siellä kilpa-autossa - jossa oli sivumennen sanoen aivan liikaa vauhtia minun kyvyilleni - oli, hassua kyllä, aikaa pysähtyä ja miettiä.

Ei ole mitään niin yksinäistä paikkaa kuin ohjaamo siellä 400 metrin paikkeilla.

Alastarossa siellä radan loppupäädyssä kysyinkin itseltäni, että mihinkä helvettiin tässä on näin kiire. Arvaahan sen, että moinen ajatus ei sitten ollenkaan istu muihin kilpailulajeihin kuin taloudellisuusajoihin. Tuo kilpa-autoilijan ura oli siis lopussa ennen kuin se koskaan pääsi alkuun.

Ja olihan siinä yhtä ja toista kommellusta ja ähellystä, kun kuitenkin puhutaan valtavista peltikoteloista, nelitahtisista ottomoottoreista ja niiden ympärillä pyörivästä kulttuurista ja ihmisten muodostamasta löyhästä, mutta sinnikkäästä viiteryhmästä.

Niin, mitä tapahtui sen jälkeen kun lopetin harrastuksen?

Jonkinlainen hiljentymisen ja elämän uudelleenarvioinnin aikahan siinä tuli. Olin pohjattoman väsynyt siihen, että revin itseäni kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Oli talo- ja talliprojektia, oli korkeapaineisia töitä suorastaan laittomiin ylityömääriin, vuodessa ajoin pahimmillaan 80 tuhatta kilometriä - olematta ammattiautoilija.

Viimeinen harrastuksenaikainen helmikuu oli sellainen, että tuli yli 20 (!) päivystyskeikkaa yöllä - siis yhden kuukauden aikana. Löijy oli kesäaikaan päivystysautona. Aina ehti ajoissa.

No ottia tuota, minä keskityin kaikkiin muihin juttuihin. Talo meni myyntiin keskeneräisenä projektina (kas tietenkin niin), tuli avioeroja sarjassa (myös avioliittoja), kirjoittelin jotakin kirjantapaista vaikka en saanutkaan siitä Nobelin palkintoa, vanhenin samaa tahtia kuin muutkin - mutta ehkä näkyvämmin, voimat ja yleinen tarmokkuus hupenivat tuntuvasti. Vetäydyin yhä enemmän omiin oloihini, harrastekinkereissä kävin kerran vuodessa - jos sitäkään.

Nyt on aikaa kulunut sillä tavoin, että olen käynyt mietiskelemään hieman retrospektiossa tätä harrastusjuttua. Sanoisin yhteenvetona, että aika aikaansa kutakin ja ennen muuta että jos olisin ollut hieman vähemmän innostunut, olisin taatusti ollut pidempään innostunut.

Nyt tykkään olla sellainen etäinen "tarkkailija", vähän ja harvakseltaan seurailen juttuja, joskus käsiin osuu harrastelehti. Katselen sitä silmät ymmyrkäisinä, muistelen joskus tietäneeni noista jutuista jotakin, vai oliko sekin vain harhaa, kuten elämä ylipäätään. Mobilistilehden päälle ymmärrän kyllä.

Olen myös yrittänyt pohdiskella, että josko tästä sattuisi äkillisesti vaurastumaan, niin mitähän sitä tekisi vaikkapa näin harrasteautojen suhteen. No tämähän on helppoa, en vielä ole niin dementikko ettenkö osaisi taratella:

Harrasteautoksi valkoinen 1970 Dodge Challenger hempalla ja manuaalilla, käyttöautoksi joko jumalattoman suuri Fleetwood tai käytännöllisemmin modulaaripatruunalla Lincoln Town Car. Hätätapauksessa otan mieluusti vastaan myös Crown Victorian tai Grand Marquizin.

Mutta harrastajaa minusta ei taida enää tulla. Ei se kuitenkaan estä sitä, että ilostun kyllä nähdessäni harrastustoimintaa, ja katson jopa jossakin mitassa että kaikella sillä oli oma tarkoituksensa, ja myöskin Hankenin koulukuntaan nähden kenties hieman rikkaampikin elämänkokemus annettavanaan.

Ja sitten ovat ihmiset, jotka totta tosiaan ovat paljon enemmän kuin kaikkien maailman harrasteautojen summa. Viime vuosina jos on tullut (ei edes joka vuosi) käytyä vaikka stadin heinäkuun cruisingissa, ei siellä ole autojen takia menty torille seisoskelemaan. Ihmiset ovat mukavia, heitä on hauska nähdä.

Toisinaan arveluttaa, minkälaista se nyt sitten mahtaa olla uusilla harrastajilla. Ovatko harrastuksen rivit ukkoutumassa, onko alati tiukkeneva maailman suhtautuminen hiilivetyjaemoottoreihin kasaamassa todellisia esteitä puuhalle. Koska näemme ensimmäiset sähkömoottorit Town Careissa ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Vieläkö harrastajiin mahtuu myös vähäväkisempiä, vai ovatko kaikki ruosteiset kutosdartit jo tulleet tiensä päähän. En tiedä. Mutta haluan kyllä toivottaa kaikenlaista hyvää niille, jotka jaksavat tehdä ja väkertää ihmeellisiä asioita, joita sitten pääsee joskus näkemään, kun osuu tuurilla paikalle.

 

Rohkenen vastata - olipa hieno kirjoitus. Kiitos.
Joku viisas sanoi jossain että elämässä on tärkeää ne tehdyt asiat, ei ne mitä ei ole tehnyt.
Vaikka en nyt harrastustani ole lopettamassakaan, niin tänään on vähän haikea mieli. Saatiin vihdoin yksi mulle tärkeä projekti (Daddy's Toy) sellaiseen vaiheeseen - eli liikkumaan vihdoin omalla moottorillaan, että annoin sen pojalle. Totesin että omat resurssit ei riitä siitä eteenpäin viemään ja siitä nauttimiseen. Haaskaustahan sellaista olisi vaiheessa pitää kun poika siitä voi nauttia täysillä.

Edit: Niin jäi niitä projekteja vieläkin vaiheeseen ja romujakin "ylläpidettäviksi".

Edit2: Itsekin aloin jäämään monesta harrasteasiasta sivuun, hassua - myös noin 8v. sitten, osittain ihan tarkoituksella. Alkoi olemaan homma siinä vaiheessa että mitään ei saanut kunnolla aikaiseksi kun aika meni harrastusasioiden kanssa puuhailuun. Pahinta tilanteessa oli vielä kerhoasioissa aktiivina mukana häärimien ja henkinen paine tekemättömistä asioista. Tietyssä vaiheessa sitten mikään ei sujunut enää kunnolla. Parisuhde onneksi pelastui mm. ymmärtävän ja harrastuksessa myös mukana olleen puolison ansiosta.
Nyttemmin olen alkanut panostaa sitten enemmän työ- ja kotiasioihin, kodin remppaaminenkin on ihan kivaa hommaa kun siihen pääsee kiinni silleen että ei ole tunne että siihen käytetty aika ei ole pois "autojen rassaamisajasta". Autojen rassaamisaika tulee nykyään vasta niiden jälkeen - tai ainakin se järjestys on tavoite.

 

Hyvä hieno kirjoitus ja järkevää tekstiä.
Itse miettinyt vähän samoja asioita ja on se 1970 dodge challenger isolohko.
Että on tässä maailmassa paljon tärkeämpiäkin asioita kun autot,,,kuten lapset ja luonto
Yrittänyt opetella elää nii ettei liikaa innostu tai säntäile tai hermoile harrastuksen tähden
Ollu jotenki "liian" innokas joidenkin hemmetin harrasteautojen ym muiden romujen takia
Nykyään suhtaudun aika kevyesti tuohon harrastamiseen enkä mieti liikoja
Tilaan mobilistia ja luen ne moneen kertaan
Tykkään ihailla tallissa challengeriani mutta en ehkä enää nii kiihkeästi ja innolla vaan mietin enemmänkin autoni historiaa ja sitä kuinka entisöityjä challengereita näkee paljon,,,vituiks entisöityjä jos tungettu pellin alle jotain nykytekniikkaa,,(alukannet vielä ok(vain minun mielipideettä vois ajella omalla ihan rauhassa kuskin nahkapenkki vähän rikki mutta auton alkuperäinen nahkajakkara,,,,BOHEEMI burnt orange niiku koko muukin sisusta. Auto ollut joskus ylväs dealer demonstrator esittelyauto y07 kanadan vienti auto... nyt vähän jo elämää nähneenä niinku itsekin .
Tähän oon tullut näin 32-vuotiaana
Aikalailla pussihousu sydämeltäni
-Beni

 

Hieno kirjoitus tosiaan. Oon huomannut että helposti harrastus lähtee käsistä ja piha täyttyy kalustosta, sekä kierretään tapahtumia tyyliin joka viikonloppu jonnekkin ja kokoajan kauemmas. Sitten kun takki on tyhjä niin se on tosiaan tyhjä. Sitten tulee kalusto myyntiin eikä kiinnosta tapahtumatkaan enää. Pieni downshiftaus ajoissa auttaa. Ja tosiaan omallekkin kohdalle oon huomannut että muutakin elämää on hyvä olla. Mutta senverran mukavaa ja rentoa porukkaa harrastuksessa pyörii ettei osaa poissakaan olla.

 

Amisaikana itellä oli innostusta ja ennen kaikkea aikaa puuhata autoja. Tuli kerättyä nurkkiin kaikkea, niitä kyllä lähtikin hyvin nurkista pois. Sitten innostus nookahti mutta romun kerääminen jäi päälle vähän kun tavaksi. Olen aika hyvin päässyt romuista eroon. Omistan enään 4 "romuautoa".

Tapahtumissa en ole koskaan käynyt aktiivisesti, 15km matkakin sai ajattelemaan että ei jaksa, menen talliin ja suurimman osan ajasta olen harrastanut yksin kun kaverit on 30km päässä. Rajaa en ole vetänyt käyttö ja harrasteauton välille ikinä, olen ajellut sillä millä ajaminen on millostenkin ollut kivointa, eikä mulla ole varaa pitää montaa autoa kilvissäkään. Yleensä käyn autot läpi aika huolellisesti kun ostan niin ei ole tullut sellasta että huomenna töihin ja auto paskana tilannetta...nyt olen jo harrastamisen siinä pisteessä että autoremppa vituttaa enemmän mitä innostaa, välillä tietty on ilonen ja jossain määrin kateellinen (pystyispä itekkin innostumaan noin) kun joku tulee tyyliin innoissaan selittämään "multa hajos kansipahvi, nyt pääsee tekemään kivaa remppaa!!"

Yksi vielä mikä innostusta on vienyt on se, että vähääkään kiinnostavat harrastuskohteet alkaa olemaan joko hinta-laatu suhteeltsan niin paskoja tai muuten niin kalliita ettei pysty ostamaan eikä halua kiinnittää sellasia summia autoon rahaa. Dartista voisi sen pari tonnia maksaa hyvästä, muttei noita viiden tonnin sikahintoja vaikka kuinka olis kasi.

 

Harrastuksen voi lopettaa, elämäntapaa ei.

 

Todella hyvä kirjoitus Mukilta.

Vain harva meistä kykenee olemaan noin rehellinen itselleen.

 

Aloittajalta pitkä ja asiallinen kirjoitus.Laitan tähän omanikin kun jotenkin asia koskettaa.Noo,mää mitään Amerikan autoja koskaan ole harrastanut,sen sijaan drag-racingia kyllä.92-95 comppia tuli ajeltua,sitä ennen katukisoja satunnaisesti.No,sitten tuli lopetettua,pikkasen ongelmia oli,nääs mää silloin vielä kotipaikassa Nummi-Pusulassa asuin.Suurin ongelma oli se kun velipojasta tuli täysi alkoholisti.Pienestä se alkoi,hänellä likkakaveri oli Helsingissä,kai pikkasen punssia ottivat,no sitten kun samassa duunipaikassa oltiin ja yhdessä piti töihin mennä niin käryhän siinä kävi.Yötä hän Helsingissä oli ja aamulla kotiin ajellu.No sitten tuli se lama vielä,ekaksi vähennettiin osa porukkaa firmasta,velipoika ei kyllä ollu ensimmäisten joukossa,pätevä ja ahkera kun oli kuitenkin.No,sitten firma konkkaan kuitenkin.Juu,ja sitten faija kupsahti,mei kummatkin osaltaan perintörahoja saatiin,hän ryyppäs ne ja mää säästöön laitoin.Eikä siin mitään,sitten kuoli mun täti,hänellä ei perillisiä ollu,oli tehnyt testamentin mulle ja veljelleni.Kuin arvata saattaa,velipoika juopotteli rahat ja mää ne säästöön laitoin.Hommahan meni jossain vaiheessa jo semmoseksi että mun piti sieltä Nummi-Pusulasta pois lähteä,kuka sitä juopottelua ikuisuuksia voi katsella.No mää sitten kämpän ostin ja Lohjalle muutin,veli sai sen kotipaikan missä hyvä talli sun muut ropaamisolosuhteet kuitenkin oli.No,mää kun henkeen ja vereen moottorimies olen kuitenkin,niin en mää mää mitenkään moottorinrakennusta unohtanut.Vuos tai kaksi siin meni,mää ajattelin,jotain tarvis vielä tehdä.Mää sitten pomolta kysyin saisko koneistuksia tehdä jos mää moottorijuttuja vielä yrittäisin.Pomo sanoi,tee niinkuin tykkäät.No mulla helppo homma,nääs mulla semmonen kiinteistöosakeyhtiö hänen kanssa,ja työmatkaa noin 20 metriä.Hänellä halli ja mulla kämppä samassa kiinteistössä.No,mää silloin olin jo pari vuotta niitä compin luokkia ja mahdollisuuksia pärjätä laskenut ja hyväksi havainnut.Mää sitten innosta puhkuen uutta konetta rakentamaan.No juu,mites sitten sitä testaa,radalla vai!?
Mää ostin Amerikasta semmosen vesijarrudynamometrin,ihan
se vesijarru,ohjelmisto,ohjainyksikkö,servoventtiili mikä sitä kuormaa ohjaa tuli valmiina, johtosarja ja loput mää ite tein.No juu,sitten sitä velipojan kaa ekaks testattiin,hukkaportti oli iha löysälle laitettu ja muutenkin varovasti kokeilin.Puhtaasti tuntus kiertävän,seokset kauhian rikkaalla,lambda 0.70 hujakoilla ja tehua muistaakseni 742 hp @2.75 bar.Mää velipojalle sanoin,tästä tulee viel kauhia kone!Ai niin juu,koneen koko vallan unohtui,1586cc,mopon moottori sanois isolohkon omistaja!No juu,konehan osoittautui aivan mainioksi heti
ekoissa vedoissa.Siinä sitten kurmuuteltiin kymmeniä ellei satoja vetoja,oli eri bensoja,ahtoja ,sytkiä ja useampi satsi mäntiä!Mitä laihemmalle uskalsi vetää,sitä enemmän tehoa.Mää siitä maksimissaan 996 hp sain @3.8 bar @10600
rpm.No mulla oli se kaveri kuka aikaisemminkin oli auttanut kun kisaa ajoin,mun paras kaveri siihen aikaan.Hän aikoinaan oman firman takia sponssasi kisoja ja hyvä kun oli puhumaan
sai muualtakin sponsseja kisatouhuihin.Siitä häntä arvostan.
No juu,sitten kerran saunailtaa vietettiin,no vanhat kisajutut tuli tietysti mieleen ja hänkin tiesi,että mää ajankuluksi konetta oon tehnyt.Mää sitten selitin ja kun aika tarkkaan olin omasta mielestäni laskenut,niin nyt ois hyvät mahikset pärjää taas compissa altered-luokissa.No,semmonen idea saatiin,kännissä molemmat oltiin,josko semmonen comeback tehtäisiin.Mää sitten selvitin,mahikset on hyvät,hommaa sää runko,siis kilpurin runko,niin mää muut sitten.Kättä päälle lyötiin,sovittiin ,että aletaan touhuumaan asian eteen,siis mulle moottori,vaihdelaatikko,kuljetuskalusto,hän hän hommaa tai maksaa kilpurin rungon.No,tää mun kamu mitään tekniikan miehiä ollu,sanoi mulle kattele sopivia.Mää sitten racingjunkista kattelin,ensimmäinen oli Englannista,kromimolyrunko,hiilikuitukoppa ja Fordin 9 tuumainen.Siisti kuvissa,mää e-maililla vielä painon kyselin ja hintakin kohtuullinen.Mää kaverille näytin kuvat ja tiedot annoin,ei ollu hyvä hänen mielestä.No sitten seuraava,Amerikasta Waverly Virginia,helevetin hieno kuvissa,kromimolyrunko,hiilikuitukoppa ja Fordin 9 tuumainen.Jousitettu taka-akseli.Semmonen Bantam-koppa,ainakin kuvissa tosi siisti,rullaavana oisko 15-20k ollut.Ja runkoluokituskin oli jotain 6 sekkaa ja tuore katsastus.Mää sitä sitten kaverille ehdotin,oli hänen mielestäänkin hyvä.Sanos sitten,soita sinne Amerikkaan ja sano että tullaan katsomaan.No mää huonolla englannilla soitin ja sanoin,että ollaan kiinnostuneita ja tullaan ehkä viikonloppuna kattomaan.No mää sitten kaverille sanoin,hommaanko lentoliput Amerikkaan,myyjä meitä oottaa.Ei kelvannu,oli kuulemma "työesteitä" ja muijalla sama juttu.Juu,niitähän ne,siinä vaiheessa mää tajusin,ei vittu,paskanpuhumista koko juttu.
Entinen mun paras kaveri jonka kaa monet Kanarian lomareissut,Tallinnan ja Thaimaan tytöt sun muut yhdessä käyty olikin täysi paskanpuhuja.Viinanhuuruissaan utopioissa
eleli,ja mää tyhmä uskoin.Sinänsä mää mitään taloudellista vahinkoa kärsinyt kuten jotkut miehet naisia ja toisaalta naiset miehiä kusettavat.Vaan luottamuksen menetyskin tuntuu pahalta.No,hän sitten loppuaikoina täysi alkoholisti,maksakirroosiin kuoli,en sellasta kuitenkaan hänelle toivonut.Leskivaimo viimesen tiedon mukaan muutti Mallorcalle,no kyllä elämä alkoholistin kaa oli häneenkin jälkensä jättänyt,nätti nainen aikoinaan,ei paljon viinaa ottanut vaan elääkseen alkoholistin kaa on oltava samanlainen.
Sellainen tiivistelmä siitä kun harrastuksen lopetin verrattuna nykypäivään.Noh,menneet on menneitä ,mitäs noista,tässä mitään hätää jos ei maailmanloppua tule tai sitten yhdessä kusessa ollaan.Pahinta mulle ollu luottamuksen menetys.Oho,tulipas pitkä juttu,pitäiskö mun alkaa kirjailijaksi?!Mutta täytyy tunnustaa,en määkään tätä selvinpäin kirjoittanut,jos alan kirjailijaksi viinan kulutus on hirmuinen!

 

Hyviä tarinoita, peukut täältä entiseltä harrastajalta. Itse olen syntynyt keskelle kasihöpinää, johtuen isäukon uravalinnasta, mutta jonkinlaisen Ameriikanautopiikin olen syntymästäni saanut. Ongelma vain oli, ettei varat koskaan riittäneet siihen täydellisyyteen, vaan autot jäivät ikäänkuin puolitiehen, tai sitten rakentaminen kesti vuosikausia, joskin kalusto on aina kesäisin ollut liikenteessä. Nyt jo kymmenen vuotta uusilla kinnereillä, mopoauton näköisillä kulkineilla, eikä varsinaista ikävää enää omaa harrastetta kohtaan ole, mutta kyllähän sitä haaveilla aina saa. Nyt ikämiehenä elintaso kestäisi paremmankin harrastepelin, mutta ikä ja terveys ovat tehneet tehtävänsä, eli näillä sieluttomilla muovirimpuloilla jatketaan. Olen sanonut muijalle, että autoharrastaja tunnistaa toisen samanmoisen, kun samaan tilaan joutuu, ja se kyllä pitää paikkansa, samaa, omituista rotua ollaan.

 

Mä olen nyt 54 vuotias, enkä ole vielä tähänkään ikään oikein oppinut, että asia kerrallaan kannattaa viedä maaliin.

Kun rönsyilee, mitään ei oikein valmistu ja sinulla on kasa enemmin tai vähemmin vaiheessa olevia asioita.

Mä olen nyt koettanut itselleni tiukasti teroittaa, että mitään ei hommata ennen kun vanhat projektit on kasassa, mutta sitten taas pitänyt yrittäjänä itseni niin kiireisenä, että esim ensimmäinen oma hankinta vuonna 1983 kerää pölyä edelleen..

 

Kieltämättä, tullut tuon Caminon kanssa ajettua vuosina 09-15 kesäisin joka viikonloppu jossain tapahtumassa ja tänä vuonna sitten sattuneista syistä jäin Caminon ottaminen ajoon hieman kesken ja olen ollut vain kahdessa tapahtumassa tarkoituksella(ACS:n jälkeen). Kerran sattumalla oltin oikealla paikalla kun letka meni ohi. Ne kaksi jossa tuli käytyä niin oli sitten sitäkin mukavempia. Nyt on saanut keskitettyä elämämiseenkin enemmän. Nuorena 90-luvun alussa tuli kanssa aktiivisesti "harrastettua" ja sitten olikin 10 vuoden tauko kun ei ollut omaa pirssiä.

 

Aina olen pyrkinyt ostamaan mahdollisimman hyvän ja alkuperäinen auton, yhtään en ole osiksi purkanut, eikä mätähommiakaan juuri ollut. Lähinnä ylläpitoremppaa ettei ainakaan huonommaksi menisi. Öitäkään ei ole tullut tallissa vietettyä ja aina on ollut joku muukin kuin harrastepeli millä pääsee liikkumaan ja ne on korjautettu pajalla jos vähänkin isompaa on ollut.

Ehkä näillä eväillä harrastuksesta ei ole vielä tullut entinen (1. kipinästä n. 30 v ja harrasteautoja ollut kohta 20 v).

Muutaman ekana keväänä oli kauheat poltot päästä baanalle, muttei sen jälkeen. On tosin tullut talvisinkin ajettua kaikilla harrasteautoilla ainakin jonkin verran. Viiteen vuoteen ei ole tapahtumiakaan tullut juuri kierrettyä, tuntuu että ne on nähty ja kotona on mukavampaa.

 

Hyvä kirjotus! Samoilla linjoilla aikaslailla mennyt Pertti K kanssa. Koskaan ei ole kunnon tallitiloja ollut niin pyrkiny aina ostamaan sellaisen "perushyvän" auton. Tosin vuosiin on mahtunut kyllä niitä ihan helvetin mätiä sohlojakin, puhumattakaan niistä "ostin ku oli niin halpa ja hyvä" harrasteautoista. Loppuunpalaminenkin koettu, tuli vaan tunnit täyteen elämänvaiheessa jossa muutenkin oli pakko tehdä valintoja. Autot myyntiin ja ajatus että rupian harrastamaan vaikka kuviokelluntaa oli hetken ihan hyvä idea. Mutta niinpä vaan se hetken luovan tauon jälkeen alkoi vaihvihkasesti kaupan lehtihyllyllä myyntilehtiä selaillen ja ei aikaakaan kun taas oli ostohousut jalassa. Elämäntapahan tämä on, jossain muodossa seuraa hautaan saakka ja niin saa ollakkin. Nykyään saa uusia ulottuvuuksia harrastamiseen kameran kanssa tapahtumissa kiertäen.Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu edelleen hemmetin hyvältä räjäyttää rakkine käyntiin ruudustaan raskaan duunipäivän jälkeen. Se fiilis mikä tuloo kun näillä ajaa on se mikä ainakin mut pitää kiinni harrastamisessa. 30 vuotta vaihtelevalla menestyksellä harrastettu ja toivottavasti ainakin toiset vielä edessä.

 

Hyvä kirjoitus Mukilta.

Mielestäni autojen/ajoneuvojen harrastus antaa paljon enemmän kuin ottaa.

Joku joskus sanoi, että vanhainkodissa on pöydän ääressä kahta lajia istujia: niitä jotka kertovat eletyn elämänsä tarinoita, ja niitä jotka kuuntelevat niitä tarinoita.

Muki taitaa olla niitä ensinmainittuja.

 

Olihan pitkä ja kertova kirjoitus.
Ei ne sinun jälkeiset harrastajat sen kummempia ole. Samaa elämänkaarta tässä kaitten eletään. 5 vuotta sitten pääsin rahakkaampiin töihin, ja kun käyttiksestä palo pahvi, ajattelin jotta hankimpa amerikkaa käyttikseks. Sellasta kun olin aina halunnu.. Siitäpä sitten halvin vast leimattu amerikka. Kesti se viikon. Kunnon jopparikorjaukset, kiertari lohkosta läpi. Se harrastus jäi siihen, jälkimainingeissa tuli entiseen käyttikseen pahvikin vaihettua ja poistettua myynnistä..

Kerrostalossa kun asuin, jotain teki silti mieli. Pyöriä harrastin, kun niille ei valtavia tiloja tarvinnu, eikä isoja hommiakaan tehä. Mutta mites sitten kävikään? Vihdoin osu OKT kohalle jollaista kateltu, johon ( pankin) fyrkat riitti, ja laania ois tehä vaikka talli... No siitähän se sitten lähti. Amerikkaa pihaan, sellanen minkä halusin, ja joka sattu jopa sopimaan omalle pussille. Olihan se kallis, mutta lienee mukavempi tyhjentää tilit kun miettiä myöhemmin niitä elämättömiä unelmia. Pyörät läks siinä kohti kun tajusin että töitten takia mulla ei aika riitä kahteen harrasteeseen, välillä tekee tiukkaa tasapainoilla OKT:n ja auton harrastamisenkin väliltä.
No, nyt on vuoden lopussa säästetty ~puolet tallin rakennuskustannuksista, ens keväänä pääsis alkaa pykämään, ja pääsee vuokratalleista poies. Sulkee erään ympyrän pois. Suunnitelmia on vaikka mitä, rahaa poltettu sen verta että kaikki taloon suunnitellut remontit oltais jo tehty, eikä tunnu yhtään pahalta käyttää lisääkin tienattuja rahojaan. Katsotaan mitä tästä tulee ajan saatossa. Emäntä onneksi ymmärtää töitä, ja harrastusta. Vähän ollu ajatuksia ilmoilla, jos ilmenis tilaisuus mennä vielä rahakkaampiin töihin, vaatisi kyllä jo melkosia uhrauksia, mutta erotus nykyiseen ois yhen 15k neton verran, millä rakentais jo vaikka moottorin vuodessa..

Meetingit ja cruisingit ei o ikinä kiinnostanu. Ei iske cruisingeissa yleisesti näkyvä juomakulttuuri- auto täynnä ympäripäissään olevia ihmisiä- en siis todellakaan mitenkään väheksy heitä, jokainen pitää hauskaa tavallaan, mutta toi ei oo se mun juttu. Ja letkoissakin ärsyttää se jatkuva jarrun päällä seisominen. Jotenka harrastan pääosin yksinäni, joskus käyn kaveria jelppaamassa. Ja autot kyllä käyn cruisingeissa katsastamassa, mutten muuten osallistu niin tuohon touhuun.

Näin tää nuorempi sukupolvi kulkenee kohti vääjämätöntä loppuaan, se on eri asia koska se tylsistyminen tulee, mutta niin kauan kun ollaan nuoria ja kuolemattomia, pyritään täysillä etiepäin!

 

Loistavaa stooria tyypeiltä,kaikilta.Mut onko sitä kipinää pakko sammuttaa?Itekki mietin ihan vakavissaan jossain vaiheessa,et onko tässä mitään järkee ja paljon helpommallakin pääsis...möiskö koko paskan?

Mut sit ku oot sen härvelin kanssa viettäny vuosikymmenen ja käyny melkein kaikki paikat läpi,ni sä tiiät tasan tarkkaan millasella kaasun lipsautuksella se lähtee käymään ja mitä se on syöny...missä oot sen kanssa ollu jne.
Rankkaa se joskus on,mut vähä niinku ihmissuhdekkin,välillä se ottaa,välillä se antaa...nimimerkillä,McDonaldsin parkkiksella startin vaihto kaatosateessa,vittupillupuupallo!!Mut siitä se vaan lähti omin voimin... tyyliin ruuvimeisseli ja vasara,ni saan sen toimimaan,prkl!!!

Toisaalta,oon yrittäny tehdä kaikki hommat mitä niin hyvin kuin suinkin oon osannu/pystynyt et niihin ei tarviis kajota seuraavaan kymmeneen vuoteen ainakaan,ovela perversio siinäkin et jos kosket johonkin ni laita se kuntoon samalla...välillä vois oikastakkin?Mut ei pysty...sit vehje seisoo ja ottaa omenaan..

Huh,tulipas näköjään paljon kirijiamia näin "kivoissaan".Mutta se mitä halusin sanoa,niin tuota että miksi sen kipinän pitää antaa sammua???Kuitenkin veri vetää joko näihin tai joihinkin toisenlaisiin härveleihin...niin eikö harrastus voisi vaan muuttaa muotoaan?Elämäntilanteeseen sopivaksi?Tai jos ei enää kiinnosta,niin vitut sit...se on vaan harrastus,tai elämäntapa...säädä harrastuksia tai tapojasi tilanteeseen sopivaksi.

Ps.No mut whatever...I salute you Wanhat Jermut!!Jotkat on tehny näitä silloinkin ku se ei ollu helppoo,ja parin hiiren napauksen päässä uudesta moottorista!
Ppsps,vai miten se nyt oli...sinä vitun kyrpä joka poltit kumit puhki stadin kruisingissa jäähallilla 1994(?)mattamustalla caminolla,hipit lavalla...oot tullu mulle kalliiks!

Rotlfockrol,hymiö!

 

Mun pitää kompata täysin tota cruisingtouhua. Samat syyt on ollut siinä miksen mene noihin. Letkassa ajo on tylsää ja känniääliöt raivostuttavia. Käyn itekkin tsekkaamassa autot ja lähden kotiin.

 

Kiitos Muki avautumisesta ja isot rispektit! Elämässä on hyvä olla sisältöä. Jos koko elämän täyttää vain yksi harrastus (sanokoon sitä toinen elämäntavaksi), ja vaikka siihen liittyisi hyviä ja vähemmän hyviä lieveilmiöitäkin, voi pitemmän päälle alkaa tuntua tyhjältä ja tulla tunne, että elämää on jäänyt elämättä siinä sumussa.

Oma autoharrastukseni ei ole niukkojen tilojen, rahankäyttöperiaatteiden (lue: pihiyden) ja sopivan kaveripiirin puutteen takia koskaan roihahtanut kovin suurille ylikierroksille. Silti harrasteajoneuvoiksi luettavien pelien määrä taitaa olla tällä hetkellä yhdeksän, tosin vain kahden ollessa täydessä liikennekunnossa. Rakentelu- ja säilytystilojen puute on koko ajan ollut jopa stressiä aiheuttava tekijä. Siitä onkin alkanut uusi harrastus.

Sen sijaan, että harrastaisin autoja tai mopoja, harrastankin autotallin rakentamista. Jo kuudetta vuotta, eikä loppua näy. Olen rakennellut 8,5 x 17 metristä peltilehmänavettaa, ei tarpeeksi isoa kaikkien autojen säilytykseen, mutta riittävä kaikille niille, joita järkimies pystyisi yhtä aikaa harrastamaan. "Heinävintti" ja parvisiltakin löytyy, ja emännällekin on yläkertaan tulossa työtiloja. Ja tätä sitten on tehty. Hartaasti, aina raha-, perhe- ja työtilanteen salliessa. Ja silloin, kun burana taittaa selkäkivut siedettävälle tasolle - tai on se päivä, jolloin oireita ei oikeastaan edes ole! Usein mietin, valmistuuko talli koskaan ja olenko siinä vaiheessa edes henkisesti ja fyysisesti siinä kunnossa, että pystyn auton rakentelusta nauttimaan.

Onneksi on uskomattoman hyvä perhe. Vaimo, joka ymmärtää, ettei remontit ja tallinrakennus etene yhteisellä kävelylenkillä, puutarhan istutuksia kaivellessa, klapeja halkoessa, leffailtana, petipuuhissa tai aamupäivinä ja yön tunteina maailmaa parantaessa. Lapset, joille on uutta keittiötä ja autotallia tärkeämpää, että isä ottaa syliin, lukee kirjaa, rakentaa puumajan, lähtee naapuriin katsomaan lampaita tai ompelee kömpelösti barbille uuden vaatteen tai merkin farkkuihin.

Autoharrastus on muuttunut ensin virtuaaliseksi, ajamisen ja tapahtumissa käymisen sijaan enemmän kuvien katsomiseen lehdistä ja netistä, ja täällä overdrivella surfaamiseksi. Nyt on ollut aika hiljaista virtuaalipuolellakin. Tallipeikkoa väistellessä elämä keskittyy juuri nyt kotiin, perheeseen ja jumalasuhteen uudelleen etsimiseen. Fuselage oli liikenteessä sen verran, että leiman hain ja mopedilla tein yhden 30 km ajon, että näki ravistaako rättikumi. Ilmaa olen laittanut moniin renkaisiin, siirrellyt projekteja pitkin pihaa ja säilytystilasta toiseen. Ja ihmetellyt vinttiä siivotessa, onko tällaisiakin osia tullut hankittua. Ja vielä kaksi ihan samanlaista.

 

Itse olen harrastanut vasta n. 7 vuotta autoja. Siihen aikaan jo olin autokerhossa mukana ja tuli arkiautolla käytyä kuukausimiiteissä. Silloin ei ollut vielä talliakaan ja tuli ostettua vuosimallin -75 harraste. Noh, talli tuli vuokrattua aika nopeasti sen jälkeen, kun en jaksanut parkkipaikalla harrastaa kovinkaan pitkään.

En ole mikään merkkiuskollinen vaan melkein jokainen harraste on ollut eri merkkinen kuin edelliset. Lisäksi olen huomannut että minusta ei ole hamstraajaksi. Pisimpään ehkä vuoden verran on kaksi harrastetta ennen kuin myin toisen. Itse en hamstraa projekteja tulevaisuuteen vaan keskityn yhteen kerrallaan.

Edellisen harrasteen, kun myin pois niin jäänyt noissa miiteissä käynti pois kokonaan. Cruiseissa en ole käynyt koskaan enkä tunne suurta intohimoa niissä käydäkään. Swap-miiteissä toisinaan tullut käytyä.

Itselle tuo harrastus on 'jotain ihan muuta' työn vastapainoksi. Ja pitäähän sitä jotain olla mihin töissä ansaitut rahat käyttää.